MINÄ ihan ite

Kirjotuksiani selailessa huomasin, etten ole kertonut lähemmin, että kuka minä olen ja millainen olen sairauteni takana. Sitä on sivuttu ja tyyliäni ulkoisesti, mutta että minkälainen olen oikeasti. Ei ole vaan tullut sellaista hetkeä, joka olisi ollut oikea, mutta nyt ajattelin vähän avartaa, että kuka täällä oikeasti kirjoittelee.. 

Voisin oikeastaan jakaa itseni kahteen lohkoon, jos niin voi sanoa. On kupliva ja sosiaalinen minä ja mietteliäs sekä varovainen minä.  Ennen olin oikea poikatyttö, aina urheiluvaatteet päällä ja menossa. Pidin opiskelusta ja olin kova bilettämään. En niinkään baareissa, niinkuin nykyään vaan kaveripiireissä oltiin aina jonkun luona ja krapulaa ei tullut koskaan. Voi niitä aikoja.. Kotona en oikeastaan viihtynyt yhtään ja jos olin niin kirjojen parissa. Intin jälkeen musta tuli paljon tyttömäisempi, jos se on edes oikea sana. Rupesin harjoittelemaan koroilla kävelyä, ihastuin kenkiin ja pikkuhiljaa laukkuihin ja vaatteisiin sekä meikkeihin. Olen aina pitänyt rankemmasta musiikista ja niin mulle ei oikein opiskelu aikoina siunaantunut hirveästi kavereita, en edes ollut sellainen, että oli pakko kuulua johonkin kaveriryhmään vaan tykkäsin olla enemmän omissa oloissani. Ei vaan löytynyt yhteistä sävelmää muiden tyttöjen kanssa. Tunsin aina olevani ulkopuolinen. Mulla on aina ollut enemmänkin poikakavereita, niiden kanssa on vain helpompi olla. 
En ikinä ole tykännyt väreistä vaan tuntenut kotoisammaksi tummat vaatteet, oli ne sitten lökäpöksyt tai farkut. Olin silloin hirveän mukavuudenhaluinen, joten farkut jäi oikeastaan vain biletystä varten. Ei ollut ripsienpidennyksiä tai lakkaa kynsissä. No ei silloin edes ollut ripsienpidennyksiä ainakaan Porissa. 
Lävistyksiä mulla on aina ollut ja ekan tatuoinnin hankein noin parikymppisenä, joka on vieläkin kesken. Mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän meikit ja tyyli tuli vahvemmaksi. Nyt olen 27-vuotias ja olen löytänyt tyylini. Muutama vuosi sitten en käyttänyt mekkoja, vaan mustia housuja ja kireitä paitoja ja maihareita, kunnon metalli tyyppi niin sanotusti. Mutta pikkuhiljaa mun tyyliin tuli hienostunutta goottia ja muuta. Mua on aina kiehtonut mennyt aika ja varsinkin viktoriaaninen tyyli. En silloin vaan osannut käyttää sitä mun tyylissäni. 

Niinkuin sanoin muutama vuosi sitten aloin pukeutua vähän tyttömäisemmin ja ostelin ensimmäisiä hamosia kirppiksiltä ja jonkun aikaa ne seisoi kaapissa, kunnes ihan lähivuosina rupesin kesäisin pitämään gootti tyyppisiä hameita ja silloin tuli myös korut kuvaan.  Kauan siinä meni, mutta nyt voin sanoa, että olen sen ikäinen, että voin olla täysin omaitseni, enkä välitä mitä muut ajattelee. Olen nykyään paaaaljon itsevarmempi kuin nuorempana. Niinhän sen pitäisi varmaan mennäkin. Eikä sillä ole väliä missä iässä itsesi löydät, kunhan vaan löydät! Nykyään en osaa olla ilman vahvoja silmämeikkejä eikä enään lökäpöksyjä. Nykyään rakastan kunnon ripsiä ja näyttäviä meikkejä ja upeita rokki/goottivaatteita! Mikään ei ole kauniinpaa kuin goottityyli ja ne vaatteet, voi vitsi!!! Ja ne kengät!!! WAU!
En ole ikinä ollut sinut ulkonäköni kanssa, enkä vieläkään täysin, mutta olen oppinut pitämään isoista silmistäni, joten niitä myös korostan. Ilman eyelineria en osaa olla, joten vahvat rajaukset ja kissamaiset viivat ovat mun vakiotyyliä, sekä usein eriväriset luomivärit silmissä tai alarajauksina. Siitä mut tunnistaa ja läväreistä. Niitä onkin tullut lisää myöhemmällä iällä, eli ei ollut ainoastaan teinivaiheeseen kuuluvia, sori äiti! Mulla on kulmissa kaksi, nenässä, poskissa, kielessä, huulissa kaksi, korvat täynnä ja toisessa korvassa venytys. Myös tatuointeja löytyy. Ne kuuluu mun tyyliin ja muhun, en osaisi olla ilman niitä enkä haluakkaan. Siinä varmaan suurin syy, miksi en ole enään hoitoalalla.  No mutta valintoja. Juuri tänään yksi mummu meidän talosta tuli juttelemaan mulle mun lävistyksistä ja erilaisuudesta ja kuinka hän arvostaa erilaisuutta.. oooiii...
Mun tatuoinnit on aika fantasia painotteisia; rakastan löhikäärmeitä ja sitä voimaa mitä ne kuvastaa, ja yksi mikä on ehdoton lemppari ja myös uusin on selässä, missä on Hannunvaakuna ja kissa. Se on mulle jonkunlainen suojelustatuointi ja kissa kuvastaa rakkauttani niihin ja miten viekkaita petoja ne on. Se miten niiden luottamus muodostuu pikkuhiljaa ja sitten kun sen on ansainnut, se merkitsee kaikkea. Eikä sitä halua rikkoa koskaan, koska sitä ei takaisin saa. Siinä on jonkunlainen elämänviisaus lyhyesti, minkä mukaan myös elän. Otan siitä vaikka seuraavalla kerralla kuvaa.
huomenna jatkuu..  

 Siinä nyt joitakin esimerkkejä tähän hätään!

MUSTA TULEE ISONA...

Pienenä mulla oli vaikka mitä haaveita.. poliisi, palomies ja teininä tanssija ja se haave kyti kauan. 
Hoitaja musta sitten tuli ja se oli yksi haave saavutettu. Ajattelin, että hoitajan työtä teen sitten eläkeikään asti. seitsemän, kahdeksan vuotta myöhemmin se ei tunnukkaan enään omalta. Halusin myös kauan yrittäjäksi; en vaan sovi kenenkään alaiseksi ainakaan kovin hyvin. Siltä ainakin välillä tuntuu, niinkuin varmaan monella muullakin on päiviä, ettei jaksa katsella ketään tai ottaa käskyjä keneltäkään. Olen aina tykännyt tehdä itsenäisesti töitä, joten silloin kun olin siivoojana vähän aikaa niin se oli kyllä ihanaa; sai tehdä omaan tahtiin, omassa järjestyksessä ja yksin. 

Nykyään mietin vieläkin, että mitä haluan tehdä isona? Haave olisi olla mallina tai niinkuin nyt päällimmäinen haave on kirjoittaa. Niin ja halusin kauan myös lehteen töihin kirjoittelemaan juttuja. Olen myös innostunut kuvaamisesta, mutta eihän mulla ole edes kameraa!! Ehkä kaikkista isoin haave niin sanotusti on ollut psykologi tai vastaava. Se on aina ollut sellainen, mikä on kiinnostanut laajalti. Ehkä sen takia kiinnostavin koulutus ohjelma olikin mielenterveys- ja päihde, mihin sitten päädyinkin. Ihmisen mieli on aina ollut kiehtova ja olenkin opiskellut ja opiskelen vieläkin itsenäisesti kaikkea mieleen liittyvää. Siinä olen ollut aina hyvä, jos nyt pitää jotain keksiä. Jotenkin vain tiedän, miten ihmismieli toimii, jos niin voi nyt sanoa...

Niin... Eikö mun iässä jo kaikki pitäis olla selvää? Olla tekemässä uraa, mennä kohti haaveita, perustaa perhettä, nauttia lomista ja matkustella? Olenko siis jäänyt jälkeen yhteiskunnasta, kun en tiedä mitä haluan, enkä ole unelma- ammatissa, eikä ole lapsia?? Tuntuu välillä, että nyky-yhteiskunnassa täytyy kaikki tehdä kiireellä, että kolmekymppisenä on sitten saavuttanut kaiken?! Koska nykyään kaikilla on kiire ja musta tuntuu, että olen tippunut kyydistä aikaa sitten jo pois.
 Olenko ainoa, jota tulevaisuus välillä ahdistaa ja tämä meno, mitä nykyään porskutellaan etiäpäin, että välillä tekisi mieli vaan huuta SEIS!! Otetaan takapakkia!!!? En pysy mukana!!! Tuskinpa olen ainoa, joka näin välillä tuntee..  on kai maailmassa muitakin, jotka haluaisi pysähtyä ihmettelemään ja kummastelemaan maailman menoa ja luontoa ja mistä kaikesta me jäädään paitsi, jos jatketaan tätä pikavauhtia eteenpäin ja lopulta huomataan, että ollaan vanhoja ja ryppyisiä ja mitä on jäänyt kokematta, että kun vaan olisi pysähdytty välillä katsomaan maailman kauneutta ja oltaisiin oltu parempia ihmisiä toisillemme ja huomioitu ystäviämme paremmin. Tätäkö me halutaan? Silloin mieluummin haluankin jäädä kyydistä pois ja tulla etanavauhtia takaapäin. Miksi me halutaan olla suorituskeskeisiä ja kilpailla toisiamme vastaan, mitä me sillä loppujen lopuksi saavutamme? Onnellisuuttako? Rahaa? Ystäviä? Kunnioitusta? Mikä on loppujen lopuksi SE tärkein juttu. Ollaanko parempia kuin muut, kun ollaan siellä jossain korkealla ja sitten vasta hyväksytään muut ympärillä olevat ihmiset, mitä me haetaan ja mitä kohti me porskutellaan niin nopeaa vauhtia? Loppuako päin ja huomataan, että on liian myöhäistä? Kaukaa katsottuna, me näytetään varmaan muurahaisilta, jotka ei ikinä pysähdy ja vauhti on yhtä kova! Tämänkö me halutaan seuraavan sukupolven oppivan..... 
Niin, mikä SINÄ haluat olla isona? Minä en ainakaan tiedä, ei ole hajuakaan! 

 Ollaanko me kiireisiä omasta tahdosta, vai yhteiskunnan painostuksen alaisia? Ollaanko me itse luotu meidän aikataulut aamusta iltaan mahdollisimman hektisenä, vai nautitaanko me kiireestä? Entä me muut sitten, jotka eivät sovi tähän kategoriaan? Ollaanko me sitten niitä yhteiskunnan hyljittyjä pieniä sieluja, ollaanko me silti tärkeitä? Vai ollaanko me taiteilija sieluja kaikki muut, jotka eivät sovi yhteiskunnan normeihin? Niin mää haluaisin ajatella, pieniä taiteilijan alkuja, jotka nauttivat hetkestä ja tahto olla poikkeavia, pois samasta harmaasta massasta ja kiireestä. Me ollaan niitä itsenäisiä, joista tulee suuria filosofisteja, ainakin omassa luomassa maailmassamme, jossa voi olla jopa pientä fantasian kaikuja toisesta ulottuvuudesta..... Me teemme oman maailman, jossa on kaikki mitä me tarvitsemme.

 

VÄSYNYT, VÄSYNEEMPI, VÄSYNEIN

Mulla olisi ollut tänään vaikka mitä asiaa ja päivitettävää, mutta nyt on ollut niin puhti pois, että hyvä kun ajatukset kulkee. Tänään väkisin sängystä ylös ja jotenkin yrittänyt taistella tämän päivän päätökseen. En muista koska ollut näin saamaton päivä! Eilen oli myös niin saamatonta, että sen takia blogin puolella ollut hiljaista. Onneksi ei ole ollut mitään tärkeetä menoa tänään tai eilenkään. Sais tämän päivän nyt vaan kunnialla loppuun ja kohti huomista. Huomenna lupaan taas ryhdistäytyä ja kirjotella juttuja. Mietein tänään pariakin eri aihetta, mutta huominen minä saa päättää mistä kirjotella. Toivottavasti päänsärkykin laantuu. Toivotaan, että tämä on vain ohimenevää tavallista väsymystä, eikä mitään muuta tai tule kipeeksi. Valmistelin kyllä päivän mittaan jo uusia juttuja ja kuvia ja tekstiä sekä muuta illan blogia varten, mutta näin meni nyt. Onpa ainakin varastossa seuraavia päiviä varten!!

Tästä tuli nyt tämmöinen ei niin piristävä pieni maininta tämän päivän saavutuksista! Mutta en rupea mitään väkisin vääntämään. Tälläistä tämä joskus on, ei sille mitään voi. 

Kohti huomista siis ja lippu korkeammalla eteenpäin! TSAU HUOMISEEN!!!!
 

TUNTEETON OSA 3

Alkoholi oli mulle sosialistumisen tärkein väline. Koska muuten olin neljän seinän sisällä jatkuvasti. Ennen olin kova lukemaan kirjoja, varsinkin fantasia kirjallisuutta. Se oli mulle pakopaikka, missä loin oman toisen maailman. Kun luin, mun pään sisälle tuli värillisiä kuvia lukemisen aikana, joten oli helppo uppoutua niihin. Lääkkeiden myötä lukeminen väheni ja lopulta loppui kokonaan. Vielä tänäkin päivänä olen yrittänyt lukea kirjasarjaa, mikä jäi silloin kesken, mutta en vaan pysty keskittymään lukemiseen enään. 
Tuohon aikaan kun lukeminen jäi ja lääkkeet teki musta eri ihmisen kuin ennen olin rupesin katsomaan kauhuelokuvia. Ennen en pystynyt katsomaan minkäänlaisisa kauhuelokuvia pätkääkään; kiljuin jo melkein alkutekstien aikana. Mutta nyt oli pakko saada itseni tuntemaan edes jotain, joten kokeilin leffoja. Aluksi katsoin pieniä pätkiä Samin ollessa töissä kauhufilmeistä. Huomasin, ettei ne pelottanut mua ollenkaan. Lopulta en katsonut mitään muuta kuin kauhuelokuvia pitkin päivää, siis silloin kun en nukkunut ja miettinyt kaljaa. Katsoin melkein kaikki leffat mitä oli ja ne ei tarjonnut mitään. En tuntenut mitään. Siirryin verisiin ja silpomiselokuviin ja huomasin, että tykkäsin niistä enemmän. Halusin olla se, ketä ihmisiä silpoi. Niistä sain pientä adrenaliinin virtaa. Siirryin entistä sairaampiin silpomisleffoihin mitä oli. Jopa siinä vaiheessa Sami ei pystynyt niitä katsomaan. Tätä jatkui parisen vuotta. 
Jos jotain hyvää tuosta ajasta pitää keksiä, niin se, että nykyään olen kauhea kauhuleffojen fani. Ja kyllä, nykyään kiljun melkein alkutekstien aikana ja se on hyvä juttu!! En ole enään sellainen kuin olin ennen. Mutta rakastan kauhuelokuvia yli kaiken ja muuta en halua katsoakaan... 
Myös tuohon aikaan kotona rupesi olemaan sellainen tunne, ennen kuin masennus pikkuhiljaa laantui, että kun vaan pääsisi lepämään johonkin vähäksi aikaa, eikä tarvitsisi murehtia asioita, eikä mitään. Ja mikä taakka olinkaan kaikille ympäröiville ihmisille. Niillä olisi parempi olla ilman mua.. Niinpä yhden ryyppyreissun päätteksi vedin ranteen auki ja pääsin osastolle lepäämään. Siellä kävin pari kertaa kun ajatukset vei järjen. Onneksi olin silloin lähellä sairaalaa ja ranne paikattiin kuntoon. 

Nyt kun miettii noita aikoja, niin kyllä voin sanoa, että mulla oli onnea matkassa, todellakin. Ja Sami. Ja että hän jaksoi, muuten en enään olisi tässä. Olen muutenkin ollut erittäin herkkä ihminen aina ja joskus tulkinnut ihmisten tuijotukset väärin. Ei ne halua mulle pahaa, ei ne edes tunne mua!

No nyt sen tiedän ja tämä kuullostaa ehkä kliseeltä, mutta en kadu mitään, koska muuten en olisi oppinutkaan mitään, enkä olisi näin vahva ihminen kuin olen nyt. Pikkuhiljaa olen pääsemässä sinne, missä arvostan elämää, luontoa ja.. itseäni. Olen oppinut jopa pitämään itsestäni, jopa kaikkien sekoilujen jälkeen. Ei elämä vieläkään helppoa ole, mutta en vaihtaisi herkkyyttäni, tai sairauttani mistään hinnasta. Olen mikä olen, ei sitä tarvitse sen enempää spekuloida, täytyy vain hyväksyä tosiasiat ja jatkaa elämää... Ja jos jotain huonoa.. luotto ihmisiin on mennyt tai olen entistä varovaisempi ja nykyään muhun on aika vaikea tutustua, mutta ehkä se ei olekkaan niin paha juttu; nykyään osaan valita läheiseni tai ystäväni tarkemmin. Mieluummin yksi hyvä kuin kymmenen paskaa.. Ja vaikka kalja maistuu vieläkin, niin osaan käyttäytyä ja valita seurani paremmin. Niin.. matkaa on vielä niinkuin muillakin..
Ja muutenkin, niin moni tuttu ja kaveri on joko kuollut huumausaineisiin tai tehnyt itsemurhan, etten halua kenenkään olevan osa niitä tilastoja! mutta kaiken kaikkiaan;

 En pelkää elämää, joten antaa tulla!

 Olen vihdoin valmis! 

 

BLOGEJA!!

MULLE SAA MUUTEN EHOTTAA OMIA BLOGEJA TAI MITÄ TE TYKKÄÄTTE LUKEA! TARTTEISIN LISÄÄ LUETTAVAA JA OLEN SURKEA NIITÄ ETSIMÄÄN!!
VOI LAITTAA VAIKKA FACEBOOKIN KAUTTA JULKAISUUN, MIKÄ KOSKEE TÄTÄ! TAI VIESTILLÄ TAI TÄNNE, IHAN MIHIN HALUATTE!!
 https://www.facebook.com/hanna.palviainen



 

TUNTEETON OSA 2

JATKUU....

Lääkkeet muutti mun persoonallisuuteni melkein kokonaan. Tiedätte varmaan tunteen, kun olette vähän juonut ja olette hiprakassa ja tuntuu siltä, kuin estonne vapautuu pikkuhiljaa ja tulee olo, että et ole enään niin ujo ja uskallat tehdä enemmän asioita, mitä et muuten tekisi.. Mulla oli vähän samantapainen oli lääkkeistä, paitsi että musta tuli peloton ja kylmä ihmisiä kohtaan, melkein niinkuin itsekäs ja olin tärkeämpi kuin kukaan muu, mutta ilman alkoholia. Ja alkoholin kanssa.. no musta tuli vaarallisempi. Väkivaltaisempi muita ja myös itseäni kohtaan. Aamuisin ei paljon morkkista enään ollut. 

Esimerkkeinä näistä sekoiluista annan kaksi älytöntä näyttöä. Näistä on aikaa yli kolme vuotta. Kummassakin tapauksessa oli mukana alkoholi. Ja ensimmäisessä olin juonut yli kaksi päivää.. Nämä ovat aika arkoja asioita, varsinkin viimeinen esimerkki.

ESIM. 1; Elettiin kesää ja oli tavallinen viikonloppu juotiin ja lähettiin kapakkaan. Sami tuli jossain välissä kotiin nukkumaan ja mä jatkoin matkaa kaupunkiin jatkoille. Kun jatkot loppu ja olin miettimässä , miten päästä kotiin, niin näin jonkun mulle entuudestaan tuntemattoman jätkän. Se vei mut kotiin. Noh, tuli toinen viikonloppu ja sama kuvio toistui, mutta nyt mulla oli tämän jätkän numero. Menin sen luo jatkoille. Tutustuin toiseen jätkään, joka asui samassa paikassa tämän toisen kanssa. Ainakin näin ymmärsin. Erona tähän toiseen oli, että se käytti kovia huumeita ja piikitti itseään ja sammui aika pian tämän jälkeen. Me päätettiin lähteä pihalle ja hakemaan pilveä ja käytiin parilla kaljalla baarissa. Oli siis yö vaihtunut jo päiväksi. Pilveä ei saatu, mutta kaljalle mentiin pihasta löytyneellä jo varastetulla kevarilla. Kaljottelun jälkeen lähettiin ajelulle ja kävi niin, että pakettiauto lähti seuraamaan meitä ja tajusin, että ne oli mopon omistajat. Käskin kuskia pysähtymään, mutta sen sijaan painoi lisää kaasua. Kaahattiin pienellä tiellä ja paku tuli perässä. Ajettiin ojan kautta kävelytielle ja paku seurasi mukana. Sitten tuli poliisit perään ja pakomatka jatkui ja käskin kuskia pysähtymään ja vihdoin pysähtyi. Sain tietää myöhemmin, että kevari oli tosiaan varastettu. Mulle ei käynyt mitään, mutta tää idiootti vietiin putkaan. Onneksi Sami tuli kaverinsa kanssa mut hakemaan kotiin. Nauruahan ne siinä väänsi, että tälläinen sekoilu tällä kertaa. Mua ei niinkään.

ESIM 2; Oltiin Samin kanssa Keravalla mun siskon luona. Sami ei tullut meidän kanssa lähi baariin vaan jäi siskon luo. Baariin tuli siskon ystävä. Huomasin jo aluksi, että ei tultaisi toimeen. Ei siitä sen enempää. Lähettiin toiseen baariin ja kun valomerkki tuli, niin siskon kaveri halusi jatkoille. Hetken päästä tulin sanomaan, että jatkot järjestetty parin jätkän luona. Siinä vaiheessa alkoi siskon kaveri ilkkumaan, että eikö sulla ollut jätkä kotona. Sanoin että oli, mutta halusit jatkot ja mä järjestin, että mikä ongelma? Mentiin näitten jätkien luo, jotka osottautui mukaviksi raskaan musiikin ystäviksi, sellaisia kuin minä olin, mutta erinlaisia kuin mun sisko ja hänen kaverinsa oli. Tämä kaveri rupesi haukkumaan niitä ja mua ja mun sisko myös. En tajunnut mikä oli ongelma, olinhan järjestänyt jatkot! Jatkot loppui aamulla, kun jätkillä meni hermot mun siskoon ja sen ystävään. Sami tuli hakemaan meijät ja sisko meni etupenkille ja sen kaveri taakse ja tulin hetkeä myöhemmin. Kun tulin niin sain kuulla, että siskon kaveri yritti iskeä mun miestä ja oli haukkunut mut. Hän ei ymmärtänyt, että miksi oli tämmöisen hullun ämmän kanssa jne. Siskon kaveri oli noin nelikymppinen ja vesiraja vilkkui kiitettävästi. Ja kaikki me kolme oltiin tuhannen juovuksissa silloin.
 Mulla pimeni siinä vaiheesä kokonaan ja huomasin, että olin tartunut tätä kaveria päästä ja kurkusta kiinni ja löin sitä auton ikkunaan. Samassa olin siskon kimpussa ja löin ja kuristin. Sami säikähti tottakai ja en ollut ennen käyttäytynyt näin aggressiivisesti. Sisko joutui ottamaan sairaslomaa ruhjeiden takia muutaman päivän. 
Me sovittiin onneksi siskon kanssa aika pian ja hänen kaverinsa pyysi myös anteeksi käytöstään ja minä myös.. Ainakin jonkinverran, olin silloin erittäin pitkävihaista sorttia. 

Nämä tapahtui siis yli kolme vuotta sitten ja kun mulla oli vielä lääkeannosten kanssa hakua ja muuta. Vaikka lääkkeet teki aggressivisen käyttäytymisen tai ainakin pahensi sitä, niin en puolustele silti itseäni millään tavalla, vaan otan täyden vastuun. Onneksi nykyään käytökseni on laantunut ja olen ihan ok. Mutta tässä esimerkkejä siitä, että lääkkeet ja alkoholi eivät ole hyvä yhdistelmä ja varsinkaan silloin, kun kokeilut ovat vielä kesken. Paljon pahemmin olisi voinut käydä näissä esimerkeissä ja muulloinkin. Enkä muutenkaan välittänyt mistään tai edes itsestäni pätkän vertaa. Onneksi nyt kaikki on eri tavalla. Nämä ja kaikki tapahtumat mun elämässä on kasvattanut mua ihan hirveästi ja tiedän, ettei terveyden kanssa ole leikkimistä. Kertomus saa huomenna jatkoa ja luvassa myös rajua tekstiä menneisyydestä. Ja se on myös viimeinen osa. 

TUNTEETON OSA 1

Mulla ei vielä ollut lääkkeitä tähän aikaan, ei mennyt kuitenkaan kauan, kun menin lääkäriin ahdistuksen ja masennuksen takia.
Meidän omakoti taloon tuli putkiremontti keittiöön, jossa ei voitu asua sen aikana ja se kesti parisen kuukautta. Asuttiin ensin Samin porukoilla, Kankaanpäässä Samin mummulassa, kun hän vietti jonkin aikaa Porin toisessa asunnossa ja lopulta loppuaika asuttiin Porissa hänen mummun toisessa asunnossa. Näin Samilla oli lyhyt matka töihin. Olin käynyt jo intin ja olin sijaisena jonkun aikaa palvelukodissa. Joka loppujen lopuksi pahensi ahdistusta niin paljon, että oli pakko mennä lääkäriin, jotta voisin olla työelämässä.  Mutta vielä tällöin kun putkiremontti oli käynnissä olin työtön työnhakija, eikä mennyt enään kauan kun saatiin muuttaa kotiin takaisin ja silloin sain työpaikan sijaisena. 

Ennen lääkkeitä, loppuaika oli yhtä helvettiä, olo meni niin pahaksi, että en voinut käydä esimerkiksi tupakalla; oli se sitten meidän oma piha tai kerrostalon piha remontin aikana, ja sain kauheita paniikkikohtauksia. Juuri ja juuri sain röökin sytytettyä, mun kädet ja sydän hakkasi niin paljon, meikkaamisesta puhumattakaan. Kaupassa käynti ei tullut kysymykseenkään. Juuri ennenkuin sain sijaisuuden ja muutettiin takaisin kotiin, Sami sanoi, kun hän lähti aamulla töihin ja tuli iltapäivällä takaisin, että olin sängyssä samassa asennossa kuin aamulla, ennenkuin hän lähti. Näin jatkui parisen viikkoa tai kuukauden, en muista enään ja sain kammettua itseni ylös kaljan voimalla. Elin vain viikonloppusin, jolloin alkoholia meni törkeät määrät ja sekoilut tuli mukaan entistä enemmän. Krapulassa oli kauhea morkkis, joka jatkui melkein koko ensi viikon. Tulin vainoharhaiseksi, luulin jokaikisen ihmisen tahtovan mulle pahaa ja puhuvan musta paskaa. Kunnes tuli taas viikonloppu ja kaikki alkoi alusta. 

Sijaisuutta kesti muutaman kuukauden ja sain jotenkin voimaa mennä töihin, vaikka oli hirveä olo; kauhea paniikki ja vainoharhaisuus, sekä masennusta. Unohtelin asioita, unohdin kuinka pukea ja pestä, jakaa lääkkeitä ja puhua työkavereille. Joten pikkuhiljaa sulkeudun kokonaan. Olo meni niin pahaksi, että kesken työpäivän piti käydä oksentamassa ja tärinät oli ihan kauheita. 
Sitten tuli aika, jolloin tajusin, että jos haluan pysyä työelämässä ja elää, niin oli pakko päästä lääkäriin. Varasin ajan yksityiseltä yleislääkäriltä ja hän epäili mulla olevan ahdistusta ja vakavaa masennusta. Hän määräsi jotain masennuslääkettä ja sydämen tykytyksiin sykkeen tasaavaa lääkettä, mutta unilääkettä hän ei suostunut määräämään, koska pelkäsi, että otan yliannostukset, niinkuin olisin varmaan tehnytkin. 
 Seuraavat pari viikkoa meni sumussa töissä ja kotona. En muista siitä ajasta mitään. Menin uudestaan lääkäriin ja sanoin, että nämä ei sovi mulle. Sain jotain toista lääkettä. Sillon mulla loppu sijaisuus ja kotona en tehnyt muuta kuin nukuin. Uus työpaikka ei tullut kysymykseenkään. 

Sitten varasin ajan psykiatrille ja silloin ajettiin taas seuraava lääke alas ja kokeiltiin jotain muuta. En muista kuinka monta lääkettä siihen aikaan kokeilin. Pari vuotta mun elämästä meni kuin sumussa ja silloin myös lihoin paljon. Lääkkeiden annostuksen kanssa meni aikaa, ennenkuin löydettiin sopiva annostus ja pikkuhiljaa aina lääkitystä nostettiin. Kuvaan tuli mukaan aggressiivista käyttäytymistä ja sain kauheita raivokohtauksia selvinpäin ja kännissä.
 Aikaa meni yli vuosi, kunnes käytökseni laantui siedettäväksi, mutta sekoilut jatkui, enkä aina muistanut mitä tein ja mitä päähänpistoksia sain. Lääkkeiden annostusta nostettiin taas ja epäiltiin kaksisuuntaista. Ennenkuin vaihdoin psykiatrille ja sain mieltätasaavaa lääkettä, jotta rauhoittuisin illalla ja saisin nukuttua, niin ennen sitä en kirjaimellisesti nukkunut pariin kuukauteen ja aina päivällä sain nukuttua muutaman tunnin. Joten unirytmi heitti häränpyllyä. Tämä oli myös syy, miksi vaihdoin lääkäriä ammattilaiseen. Ja se oli paras päätös ikinä, vaikka aluksi siltä ei tuntunut.

 Kaksi vuotta siinä meni, ennen kuin pikkuhiljaa lääkkeet rupesivat tehoamaan ja löydettiin sopivat lääkemäärät. Nykyäänkin niitä on nostettu vielä tuosta, mitä oli silloin. Aggressiivisuutta kesti parisen vuotta ja ylikin ja se oli myös yksi sivuvaikutus, välillä niitä tulee vieläkin, mutta pystyn niitä hillitsemään paremmin. Myös teininä mulla oli aggerssiivisuutta, joten lääke pahensi sitä, mutta pikkuhiljaa ne rupesi tasaantumaan, vaikka ei kokonaan pois olekkaan. 

Lääkkeet kyllä vaikutti ja ahdistus rupesi tasaantumaan ja sain taas nukuttua ja muutenkin mieli tasaantui tai muuttui kokonaan. En enään tuntenut mitään, olin kuin zombi, kaiku itsestäni mikä olin joskus ollut. En tuntenut mitään Samia kohtaan, en perhettäni en muita ihmisiä kohtaan. Ainoat mistä välitin olivat kissani. Niiden läsnäolo ja kehräys ja silittely rauhotti mieltäni. Muuten olin kylmä ja tunteeton... JATKUU HUOMENNA 

 

MYSTEERI ÄÄNI, KUMMITUSKO?

Tämä tapahtui kun asuttiin vielä Porissa omakotitalossa ja oli talvi. Tästä on jo aikaa muutama vuosi, en muista tarkalleen koska. 
Sami oli iltavuorossa ja tulisi kotiin ennen puoltayötä. Oli ilta ja olin tupakalla ulkorappusilla. Muuten olisi ollut pilkkopimeää, vain lumi ja pieni ulkovalo toi pientä valoa pihalle. Vetelin tupakkaa ihan rauhassa ja en muista ajatelleeni mitään ihmeellistä. Tupakka jäi kuitenkin kesken aika nopeaa.. Meidän pihan erotti naapurin pihasta aika iso aita ja pieni pätkä aitaa oli rappusten oikealla puolella, joka yhtyi varasto rakennukseen. Väliin jäi parimetriä pihaa. Aita oli sen verran korkea, että siitä olisi saanut kavuta jonkin aikaa ylös. Naapurin kämpässä ei ollut varsinaisia asukkaita, koska vanha mies asui kerrostalossa jonkin matkan päässä ja hän kävi vain lämmittämässä kämppää. Kämppä oli tullut heille luultavasti perintönä. 
Kuten sanoin, istuin rappusilla ja rööki jäi polttamatta. Kuulin tosi nopeita ja tosi raskaita askelia oikealta puoleltani, missä aita oli. Rappusilta aitaan matka oli ehkä parisen, kolme metriä. Askeleet kuulosti siltä, kuin joku kookas mies olisi juoksut nopeasti lumessa mua kohti. Säikähdin niin pahasti, että ampasin suoraan sisälle ja vessaan. Vessan ja ulko-oven erotti väliovi muista huoneistosta, eli vessa oli eteisessä. Laitoin vessan oven lukkoon, mutta en laittanut valoja päälle ja katkaisija oli muutenkin ulkopuolella. Luulin, että joku oli tullut ryöstämään meijät tai vastaavaa..  Tajusin, että olin jättänyt ulko-oven lukitsematta ja kännykkä oli jäänyt olohuoneeseen. Jonkin ajan kuluttua kun ei kuulunut mitään tulin vessasta pois ja sain ulko-oven lukkoon, kävin hiljaa hakemassa kännykän ja menin takaisin pimeään vessaan. Yritin muistaakseni soittaa Samille, mutta hän ei vastannut. En muista tarkalleen mitä kello oli, olisikohan ollut kymmenen tai vähän yli.. Olin ollut vessassa parikymmentä minuuttia muistaakseni ja pikkuhiljaa avasin vessan oven ja katsoin eteisen ikkunasta ulos. Ikkuna oli kyllä etupihalle, mutta ei rappusten suuntaan, eikä siitä nähnyt sinne, missä erottava aita oli, rappusten oikealle puolelle. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten kävin hakemassa kättä pidempää takan vierestä ja menin pihalle. Kaikki näytti samalta ja lunta oli tosiaan maassa paljon. Katsoin sinne, mistä ääni oli tullut, eli rappusten oikealle puolelle, missä aita oli. Mun sydän kirjaimellisesti jätti lyönnit välistä, koska olin satavarma mitä kuulin, mutta lumessa ei näkynyt mitään, se oli ihan sileä, niinkuin ennen tätä koko tapahtunutta. Ei mitään jälkiä, ei edes elukan jälkiä. 
Ajattelin vähän aikaa, että olen tulossa hulluksi ja että kuulin väärin. Mutta tiedän mitä kuulin ja mikään mitä mietein, mistä ääni olisi voinut tulla ei käynyt järkeen. Ja silloin ei satanut lunta. 
Kun Sami tuli töistä kotiin, kerroin mitä tapahtui ja käytiin katsomassa naapurin puolella, mutta jälkiä ei ollut, edes eläimen, lumi oli tasaista silläkin puolella aitaa.
 Kävin muutaman päivän kaikki vaihtoehdot läpi ja loppujenlopuksi sanoin Samille, että en keksi mitään muuta, että olisiko se voinut olla meidän isä, mikä teki tämän..? Isä oli siis kuollut parisen vuotta sitten, en muista tosiaan koska tämä tapahtui, niin en osaa sanoa tarkkoja aikoja. Mutta hänen kuolemn jälkeen me muutettiin omilleen ja tähän taloon.

Muistan vieläkin äänen niin hyvin, että kun ajattelen sitä, niin karvat nousee pystyyn ja tämä tarina on tosi, en ole maustanut tarinaa mitenkään, en muuttanut tapahtumia, enkä liioittele. Eihän tässä olisi muuten järkeä tätä edes kirjoittaa. Ääni kuulosti siltä, kuin jollain olisi ollut raskaat kengät jalassa ja ihan kuin olisi juossut niin lujaa kuin pääsi. HYI helvetti kun sitä ajatteleekin!! 

Nyt jälkeenpäin kun ajattelee, niin olisinpa jäänyt rappusille, olisinko silloin saanut tietää mistä se tuli tai mikä ääni se oli? Muistan vain, että silloin oli muuten hiljaista. Mutta refleksit otti vallan ja otin jalat alle. Joten mysteeriski ääni jää... 

 

MYRSKYN SILMÄSSÄ (Elämää se vain on)!: Minä ja sinä...

MYRSKYN SILMÄSSÄ (Elämää se vain on)!:     Minä ja sinä

MYRSKYN SILMÄSSÄ (Elämää se vain on)!: AIKUISTUMINEN YHDESSÄ YÖSSÄNiinkuin...

MYRSKYN SILMÄSSÄ (Elämää se vain on)!:              AIKUISTUMINEN YHDESSÄ YÖSSÄ 

MYRSKYN SILMÄSSÄ (Elämää se vain on)!: ITSETUNTOMun itsetunto on nykyään ihan hyvä. Tot...

MYRSKYN SILMÄSSÄ (Elämää se vain on)!: ITSETUNTO 

HAAMU PILA!

Mää otin töissä yksi kerta vessan lampusta kuvan, kun lamppu oli palanut,  että osaisin ostaa oikean näköisen ja mallisen. Kotona illalla vuoteessa tuli väläys, että perhana, tässä olisi ihan helvekon hyvä pila miehelleni Samille. Sen keksittyäni, en meenannut saada unta, lääkkeistä huolimatta. No, seuraava päivä tuli, en muista oliko silloin arkipäivä vai viikonloppu, jolloin molemmilla olisi ollut vapaata. Kuitenkin tein pilan kun molemmat oli kotona ja en muista teinkö ruokaa vai tiskasinko, mutta olin kuitenkin keittiössä ja Sami löhöili sohvalla. Edellisenä yönä muokkasin sängyssä kuvaa, kuitenkin niin, että kuvasta ei tulisi mitään ylilyöntiä, vaan että näyttäisi mahdollisimman luonnolliselta. Ihme, ettei Sami herännyt, koska hekottelin samalla aika lujaa kun tein kuvaa.
Noh, olin keittiössä ja ennen kuin menin näyttämään kuvaa, niin keräilin itseäni hetken, että saisin itseni tiettyyn "pelästyneeseen " tilaan. Kumpikin meistä ei sulje sitä mahdollisuutta pois, etteikö yliluonnollisia asioita olisi olemassa. Sen takia tiesin, että kuva menisi läpi, jos vain saisin pidettyä itseni kurissa!

Onneksi olen ihan hyvä näyttelemään ja pystyn vääntämään itkua jos on pakko. Kiitos geenien. Heh! Tiesin, että pila voisi kaatua myös siihen, että en näyttänyt kuvaa heti, kun sen olisin huomannut, että kuvassa olisi jotain vialla. 
Mutta näillä mentäisiin. Ryntäsin keittiöstä Samin luo ja näytin kuvaa, aluksi hän näytti epäröivältä, mutta rupesin saamaan itseni siihen olotilaan, että rupesin oikeasti näyttämään säihkähtäneeltä ja hän huomasi, kun näytin ihoni menevän kananlihalle. Sanoin, että olin tutkinut kuvaa ja miettinyt eri vaihtoehtoja valon suhteen jne. Sami rupesi näyttämään siltä, että uskoi kuin uskoikin kuvan olevan totta. Ei hän tiennyt tuommoisista kuvanmuokkaus ohjelmista ja että sellaisia saisi kännykkään ainakaan mikä näyttäisi noin aidolta. 

Hän tutki ja tutki kuvaa, eikä löytänyt siitä vikaa ja sanoinkin muutamaan otteseen, että en ymmärrä, miten tuo on mahdollista, että tekeekö muka pelkkä valo noin!? Lopulta ainoa vaihtoehto oli, että kuva oli aito! Menin taas keittiöön ja vähän hihittelin itsekseni, ihan vähän vain..
Sitten Sami rupesi lähettelemään kuvaa ensin siskolleen ja sitten kaverilleen, kunnes oli pakko tunnustaa, että kuva ei ole aito. Hänen siskonsa ehti kuvan saamaan ja uskoi myös kuvan olevan aito, mutta siinä vaiheesa kun hän meenasi kaverilleen sen lähettää, oli peli pakko laittaa poikki.

"Voi jumalauta ei helvetti! "  " En usko enään mihinkään sun juttuihin! " Koko iltahan siinä meni nauraessa, siis mun osalta ja toi toinen, noh, ehti vähän innostua jo kuvasta, vähän liikaakin... voi raukka. Kostoa lupasi ja siitä on jo kuukausia, ellei lähemmäs jo vuosi aikaan, eikä vieläkään mitään ole keksinyt!! Onneksi kuva on tallessa, joten laitan sen alapuolelle.

Huomenna ajattelin kertoa oikean "kummitus " tarinan, mikä mulle kävi, kun asuttiin vielä Porissa omakotitalossa, mille ei ole löytynyt selitystä. Ja muutakin luvassa.. HUOMISEEN.

 

SUHTEENI RUOKAAN

Olen ollut laiha kakarana ja osan ala-astetta. Mutta kun lopetin baletin ja tanssimisen vähäksi aikaa, viidennellä ja kuudennella "kaverini" haukkuivat minua läskiksi. "Onpas sinulle iso perse" jne. Kun tuli kesäloma, aloitin taas tanssin ja kaikki mahdolliset liikuntalajit samaan aikaa; kävin parilla eri tanssikurssilla, rullaluistelin, juoksin jne. Ruoka jäi ihan minimiin ja lopulta lakkasin syömästä. Ja nyt kun muistelen, tein noin 5-vuotiaana aina ruoka-aikaan niin, että sanoin minulla olevan vessahätä ja että syön samalla vessassa. Ruoka meni kuitenkin aina vessanpöntöstä alas. Enempää en muista esim. sanoiko äitini siihen jotain jne. 

Kun tuli aika mennä seiska luokalle, olin laihtunut kesän aikana reilusti. Ruokatunnilla en syönyt kuin ehkä vähän näkkileivästä ja kotiin tullessani, kun äiti sanoi ruoan olevan valmis, sanoin syöneeni tosi paljon koulussa. 
Painoni tippui 46 kiloon ja olin ja olen noin 170 cm.. Sitä jatkui koko seiska luokan ja jouduin painotarkkailuun koulussa. Viikoittain katottiin paino ja aina kun se näytti yhtä vähän ihkuin innosta. Lupasin itselleni, että en ikinä tule painamaan yli 50 kiloa! Jopa kun söin kotona omenan, niin joka haukun jälkeen piti katsoa peilistä, että isoniko se vatsa vai pysyikö litteänä ja sen jälkeen va´alle. Koska vaaka ei valehtelisi. Sitten sain kehua kavereilta, " että vau, miten olet laihtunut kesän aikana noin paljon, et ole enään läskiperse! " Sanoin vaan, että treeniä, treeniä. 

Kun  muutin isän luokse kasille, oli yhtä laiha tai laihempi. Muuta kuvaa en löydä, kuin ysiluokan päättäjäisistä, missä mulle tungettiin valkoinen mekko ja samikin pääsee kuvaan mukaan. Kuvasta näkee, että mekko on ihan saatanan iso. 
Nyt kun katson kuvaa, niin näyttää ihan helvetin järkyttävältä. Jopa rööki näyttää isolta käsissäni! En pystynyt syömään aamusin, koska jopa puuron hajusta tuli niin ällöttävä haju, että meenasi taju lähteä.  Niin ja sellainen unohtu mainita, että kun asuin vielä äidin luona ja se huomasi, että laihduin, niin kerran kun hän osti mulle suklaalevyn ja toi sen huoneeseeni, niin laitoin se pois näkyvistä. En muista, huomasiko hän sen. No, hän laittoi huoneeni oven kiinni ja meni olohuoneeseen. Ei mennyt varmaan kahta minuuttiakaan kun hän tuli takaisin ovet paukkuen ja otti suklaalevyn esiin ja sai raivokohtauksen kun en syönyt sitä ja että kuolen tätä menoa. Muuta en muista.

Noh, kun aamupala ei maistunut, niin yleensä ruokailu venyi iltapäivälle ja sitä myöten iltaan. Vasta opiskelu aikoina rupesin syömään vähän enemmän, koska painonnostelu tuli kuvioihin mukaan ja muutenkin säännöllinen ja monipuolinen treenailu. Halusin kasvattaa lihaksiani ja olin kyllästynyt olemaan luuviulu ja kaikki kommentoi aina, kuinka laiha olin. Se rupesi vituttamaan niin lujaa, että sain niin saonotusti terveellisen elämän takaisin, puhumattakaan ainaisista löysistä housuista.... Sitten tulikin aika mennä inttiin ja kun se loppui ja lääkkeet tuli kuvioihin ja liikunta loppui seinään, niin lihoinkin sen parikymmentä kiloa helposti ja silloin alkoi se ylensyöminen. Myös lääkkeet tai tietty lääke sai himoitsemaan ruokaa niin jumalattomasti, että ei mitään järkeä! Nyt parin vuoden aikana olen ruvennut syömään aika hyvin, että ei tule enään niitä ylensyömisiä niin paljoa. Ja varmaan tässä vuoden sisällä olen pikkuhiljaa nostanut taas liikuntaa enemmän elämääni ja syömään "normaalisti" vaikka jokapäivä tulee kuitenkin mieleen, että jos en syö tuota tai tuota, niin laihdun nopeampaa. Eli kyllä se aina on mukana elämässä.
Olen kuitenkin päässyt helpommalla kuin jotkut muut ja ja onni on ollut matkassa myös. Pahemminkin olisi voinut käydä.... Joten älä leiki ruoan kanssa, se on vakava asia..

 Sunnuntaina uutta blogikirjoitusta ja muistakaa tsekata vanhempia juttuja. linkit tulee myöhemmin yläpuolelle. HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!

KIRPPARIT JA OMA TYYLI OSA 2

Tästä tulee kuvien pläjäys, jota työstetty melkeinpä koko päivä. Kaikki kuvien vaatteet ovat kirppiksiltä. Shortsit ovat tosin HM.ltä ostettu, mutta muuten. Kengät, jotka ovat huikean korkeet, ja reikähousut ovat goottikirppiksiltä Facebookista. Muut vaatteet Pirkanmaan kirppiksiltä ja bikerbootsit makso Tampereen kirppiksellä vain 30 centtiä!!! Ihan oikeasti. Katsoin itse kanssa vähän aikaa ja piti kysyä oikein myyjältä, että näänkö oikein kun ei ole laseja, että siinä lukee kolmekymmentä senttiä ja ihka uudet kengät. No näin kuitenkin oli. Korut ja vaalea hiuslisäke, jotka leikkasin pienempään osaan, että sai hiuksiin vaaleat raidat, tai no pari vaaleaa raitaa, mutta kuitenkin on juuri kanssa ostettu jalkakirppikseltä. Sininen hiusraita ostettu goottikirpikseltä. Joten kaikki, paitsi shortsit, mitä ei juurikaan kuvissa näy, niin kaikki on ostettu käytettynä!! Myös laukut ovat normaali kirpuilta, olen vain lisännyt niihin ketjuja ja muuta. Joten tyylin ei tarvitse maksaa maltaita, kunhan vain osaa yhdistellä, ostaisi sitten vaikka Seppälästä.
Tässä kuva pläjäys!!!!!!! Ja toi, mikä näyttää joltakin pitsin sekotukselta on varmaan oikeasti joku aamutakki vai mikä se nyt on nimeltään, mutta otin siitä vyön pois ja ihan hyvin voi käyttää ihmisten ilmoilla. Ainakin mä käytän.
PS; älkää välittäkö joistain kuvien idiootti ilmeistä!!

 Huomenna tulee vakavempaa tekstiä. Puhun suhteestani ruokaan.

 

TEKOTURKIS(KO) ?

tämmöinen tuli taas esille yhdessä ryhmässä, missä etsittiin nimenomaan tekoturkista, ei aitoa. Joten, niin.....
 http://yle.fi/uutiset/pistokoe_paljasti__monet_keinoturkikset_ovatkin_aitoa_elainturkista/8629249,

Pistokoe paljasti – monet keinoturkikset ovatkin aitoa eläinturkista

Monet asusteiden yhteydessä turkisjäljitelminä myydyt karvasomisteet onkin tehty aidoista eläinkarvoista, selviää Saksan tuotetestaussäätiön Stiftung Warentestin tekemissä pistokokeissa. Syynä pidetään sitä, että esimerkiksi supikoiran aito turkis tulee valmistajalle jopa halvemmaksi kuin keinokarva.

  Linkki löytyy myös facebook sivuiltani!

HÄÄT JA HALLOWEEN

Ennen, noin yli seittämän vuotta sitten en muista viettäneeni halloweenia oikein mitenkään erikoisesti. Vasta muistaakseni 2010 kävin hakemasta Raumalta Pilailupuodista ensimmäisen asuni. Se oli lähin kauppa Porin suunnalta. Ostin jonkinlaisen upean mustan viktoriaanisen goottinoita asun ja vieläkin se on tallella, tosin siskollani. Siitä lähin ajattelin, että halloweenista tulisi mun ja Samin jokavuotinen juhla. Isompi kuin synttärijuhlat tai jopa isompi kuin joulujuhlat. Mulle joulut on aina ollut pakkopullaa ja varsinkin, kun perhe asuu kaukana ja isää ei enään ole. Mulle halloween on jonkinlainen juhlapyhä; silloin juhlitaan sadonkorjuuta ja silloin alkaa vuoden pimein aika ja silloin tuntuu, että isä on lähellä. Kuulostaa ehkä vähän hölmöltä, mutta näin se menee mun kohdalla. Olen kai jonkinlainen elektinen uuspakana, joka ottaa eri uskonnoista vaikutteita ja tekee siitä omanlaisensa uskonnon. Olen aina uskonut yliluonnolliseen ja siihen, että tuntuu hölmöltä ajatella, että me oltaisiin täällä ainoat asukkaat.. En tietenkään joka asiaa usko, mutta kuitenkin. Se tekee elämästä pikkasen verran mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää! Joten halloween tai Samhain, on mulle tärkeä, joka vuosi se on saanut isomman merkityksen mun elämässä. En ole koskaan pukeutunut mihinkään pellepukuihin ( vaikka välillä tekisi kyllä mieli, ehkä vielä joskus) vaan omaksi itsekseni, mutta vähän korostetummin.

Tämä halloween tulee olemaan tärkein ja jännittävin päivä ikinä! En uskonut, että me mentäisiin ikinä naimisiin, miksi pitäisi? Mutta nyt näin 12 vuoden jälkeen se tuntuu vaan parhaalta vaihtoehdolta ja helpottaa ihan arkista elämää. Ja miksi ei? Haluan kunnioittaa kuitenkin vanhoja perinteitäkin jonkin verran. Ensin ajattelin, että häät pidettäisiin Kajaanissa tai Pohjois-Karjalassa, missä sukulaiset on ja ajattelin vielä laittavani kansallispuvun päälle.... juu ehkä ei kuitenkaan mun juttu. En ole ehkä ihan niin perinteikäs kuitenkaan. heh.Mietittiin päivääkin jonkin aikaa ja sitten tuli se ahaa elämys. Tottakai halloweenina (Samhainina).
Noh, sitten mietittiin useita kuukausia, että missäs helvetin paikassa ne sitten pidettäisiin... No vähän aikaa sitten tuli mieleen, että kotona... eei liian ahdasta..  Kotona! Pienet häät, ystävien kesken ja ensi kesänä Kajaanissa perheen parissa jotkut "kakkujuhlat" ja toiset hääkuvat linnan raunioilla Kajaanissa.

No, miten hää jutut etenee....? Aikaa ei kuitenkaan ole paljoa,,, kutsut lähetetty..vihkijä tilattu jne.. EI, EI JA EI.. Ainoa, mikä on varmaa niin paikka ja hei, eihän sitä tarvitse ainakaan koristella erikseen... Se on jo tunnelmaltaan ja ulkonäöltään valmis!! 
Joo, mutta ihan tosissaan kyllä me tässä parin viikon aikana laitetaan kaikki  kuntoon, tulee muuten kiire! Kuiniin aina kaikki jää viimetinkaan!? Eihän tämäkään jäänyt... Pidän teijät ajantasalla, miten kaikki sujuu... Alhaalla kuva tulevasta hääpuvusta, joka tosiaan nykyään kiristää, joten dieettiä vaan! Kaksi viikkoa tulee kohta täyteen.... enkä uskalla kokeilla pukua, kun vasta sitten, kun tulee kuukausi täyteen. Joten pidetään peukkuja. Vaikka kyllä viikonloput pyhitän pienelle makeishetkelle ja muutamalle huurteiselle ja sitten viikot vähän tiukempaa. Kuitenkin syön terveellisesti.. ainakin yritän... Aamut on vähän vaikeampia syömiselle, en oo koskaan oppinut syömään aamusin ja se juontaa juurensa vieläkin siihen, että mulla alko seiska luokalla syömishäiriö. sekin vielä.. Siitä kerron lisää kun aika on oikea. Se liittyy masennukseen ja huonoon itsetuntoon ja kontrolliin omasta elämästä. Joten rankkaa tekstiä tulossa ja ehkä kuviakin, jos löydän. Mutta kyllä luulen, että pari väkisin otettua kuvaa löytyy. ( vihasin kameraa yli kaiken, joten ilmeetkin ovat sen näköisiä!)
  Tosiaan puku on mulle ainakin tosi pitkä, eli pitkälaahuksinen ja punaista väriä pukuun pitäisi vielä saada... Kiva, sekin vielä tekemättä. No hyvä, että tässä mitään kiirettä tule...
Tämäkin puku tosiaan löydetty kirppikseltä.. ja huomenna tulossa pari julkaisua mm. lyhyt juttu kirppislöydöistä, ainakin kuvina.. ja toinen pidempi tarina...

sori, tosi huonoja kuvia, mutta ehkä tässä vaiheessa ihan hyvä.
HUOMISEEN!!
 

 

HUOMIO, HUOMIO

Mulle saa ja on erittäin suotavaakin laittaa palautetta, jotta voin parantaa blogiani ja kommentointia, joten rohkeasti vaan viestiä tulemaan. Aihe on vapaa, vaikka oman tarinasi tai mikä painaa mieltä. Vastailen heti kun mahdollista!!Kunhan se on sinulle tärkeää.

MATALA MAJANI

Muutettiin tosiaan Tampereelle parisen vuotta sitten ja kämpäksi löytyi toisella yrittämällä SE oikea.
Ja kiirekkin rupesi tulemaan, piti löytää parissa viikossa, kämppä ja muutto lähestyi liian nopeasti! Päästiin vuokralle keskustan lähelle, niinkuin oli suunnitelmissa. Oltiin asuttu noin puoli vuotta uudessa kämpässä ja meille luvattiin, ettei kämppää myytäisi ja omistaja opiskeli ulkomailla, eikä ollut tarkoitus myydä vielä aikoihin. Kunnes tuli sähköpostia, että omistaja laittaisi kämpän yleiseen myyntiin heti, jos me ei ostettaisi kämppää piakkoin. Meille tuli paniikki ja mulla iski kämpää kohti kauhea mustasukkaisuus, etten halua myydä sitä kenellekkään, en nyt enkä koskaan! Päälimmäisenä tunteena oli kuitenkin viha, miten voi tehdä näin! ja olihan vuokrasopimus vuodeksi tehty! No, siinä käytiin sotaa puolin ja toisin ja käytiin sopimuksia läpi jne.. Olin jo aiemmin miettinyt, että ihanaa päästä asumaan tälläiseen kotiin, jossa oma ihana piha ja muutenkin rauhallinen ympäristö, ihanat naapurit ja pienkerrostalo, vain kaksi rappua ja asukkaita noin tusina....Pihalle näkymä oli aivan upea, ihan kuin asuisi taas omakotitalossa. Tämä tuntui ensimmäistä kertaa ikinä Omalta kodilta. Olin kotona!!

 Mietein aikasempaa, että voi kun olisi varaa ostaa tämä omaksi. Noh, se aika tuli nopeampaa kuin arvattiinkaan. Kävi kuitenkin niin, että talon sijainti oli niin hyvä, että saatiin kuin saatiinkin laina! Mutta hintapyyntö oli kuitenkin ihan naurettava. Ja myyjä vielä kusetti, että kun hän on tehnyt tähän juuri keittiöremontin, hinta oli siihen nähden hyvä. Ja paskat hän mitään keittiöremppaa ollut tehnyt, vaan aikaisemmat asukkaat yli kymmenen vuotta sitten!! Ja meillä oli todisteet siitä, mustaa valkoisella! Idiootti sanon minä! Älä kuseta, jos et osaa!! Kannattaisi ainakin ottaa selvää, ketä kusetat... No, hinta laski reilusti ja me oltiin asunnon uudet ostajat!! Näin kävi, että meillä oli omakoti jälleen, vaikka vannottiin, että lainaa ei enään otettaisi piiiitkään aikaan.. Toisin kuitenkin kävi. 

Sisustamista en ole koskaan osannut, enkä tajunnut, mutta nyt se kävi kuin luonnostaan!! Olinhan vihdoin kotona. Siitä lähti yli vuoden projekti pikkuhiljaa käyntiin.. Ja nyt on melkein valmis, paria pikku juttua lukuun ottamatta.
 Sitten seuraava projekti, jos näin voi sanoa, onkin meidän häät ja paikan valinta ja ,noh, kaikki oli auki, paitsi noin kuukausi sitten ajattelin, että mikä olisi parempi paikka häille, kuin oma koti... Mehän muutenkin pidettäisiin pienet häät....
 Tästä lisää seuraavassa julkaisussa.. HÄÄT JA HALLOWEEN

 Joku varmaan ihmettelee, että miten tämä kirjotus liittyy, noh mihinkään ja miksi kerron tämän. 
Mulle koti on kaikki, miltä koti näyttää, että siellä voi viettää aikaa, keitä kodissani asuu ja sen harmonia ja sen energia. Se liittyy ihan kaikkeen! Unohtamatta kahta sekopaistä kissaani, ilman niitä en varmaan olisi tässä tänään, joten heillekin on tehty seiniin kiipeily paikkoja, ja joka huoneissa ne saa kiipeillä tai olla ylhäällä ja ihmetellä sieltä maailman menoa. 
 Hektisen päivän päätyttyä on vain ihanaa tulla ovesta sisään ja laittaa ovi kiinni ja kaikki unohtuu. Kotini on oma maailmani, missä on ripaus fantasiaa. Olkoon se lapsellista tai ei, mutta kotini näyttää siltä, miltä oman pääni sisällä näyttää, oma linnani, oma maailma, pois todellisuudesta!! Kun tulee aikoja, jotka ovat vaikeita ja tuntuu, että ulospääsyä ei ole, niin kotini henki pitää järjen jotenkin tässä maailmassa ja pikkuhiljaa saan taas kerättyä pääni kasaan.. Jälleen kerran.

Tässä vielä vanha vanha kuva kissoista, tämä on ihana kuva!

 https://www.facebook.com/hanna.palviainen
 https://www.instagram.com/h4nn4hm4ry/
 https://twitter.com/hannapalviainen
palviainenhanna@gmail.com