Mun itsetunto on nykyään ihan hyvä. Tottakai tulee päiviä, kun haluaisi vaan olla peiton alla, piilossa maailmalta, tai no, edes naapureilta! Mutta näin ei ole ollut aina! Vasta ihan lähivuosina olen tajunnut, että itseään ei voi muuttaa, joten miksi ei korostaisi omia parhaita puoliaan ja keskittyisi niihin! Omaan hyvän huumoritajun ( omasta mielestäni ), osaan olla vakava kun pitää olla, mietin maailman menoa syvällisemmin ja olen herkkä.. Osaan tulkita ihmisiä ja olla empaattinen. Osaan puolustaa itseäni ja läheisiä tilanteen tarvitsemalla tavalla tarvittaessa ja osaan aukaista suuni, enkä anna polkea itseäni muiden jalkoihin. Joten miksi en olisi tyytyväinen itseeni ja puskisi eteenpäin! Tiedän mitä haluan ja tavoittelen sitä! Miksi haluaisin olla joku muu?! Joku tuolla pitää minusta, koska olen MINÄ, enkä yritä olla niinkuin muut!! Vaikutteita voi ja pitää ottaa roolimalleilta, jotta voit kehittyä mutta se on eriasia. Mutta tähän pisteeseen, matka on ollut kivinen, kuoppainen ja vaikea!
Ei ole helppo seurata omia polkujaan ja kasvaa ihmisenä, kun joku polkee itsetuntoasi samaan aikaan alas. Se alkoi jo ala-asteella, luultavasti, koska olin liian kiltti ja vietävissä. Opettajakaan ei ollut kannustavammasta päästä, oikeastaan ihan kusipää. Keksi aina tapoja, joilla sai muitakin kuin mua, nolattua koko luokan edessä, eikä se auttanut asiaa kiusaamisen suhteen. Kun pääsin ylä-asteelle musta rupesi pikku hiljaa tulla kovempi, ainakin ulkokuorelta ja niin rupesin kiusaamaan muita. Äitillä rupesi olemaan täysi työ pitää mua kurissa. Tästä lisää joku toinen kerta.
Kun muutin Poriin kasille, kaikki meni vähän aikaa ihan hyvin, mun osalta väkivaltaisuus kuitenkin säilyi. Sulkeuduin oman kovan kuoren sisälle ja puhuin ainoastaan ulkokuorella. Sitten kiusaaminen alkoi taas. Opein sulkeutumaan ja näytin kaikille, että olin itsevarma ja kova. En edes kavereille puhunut oikeastaan mistään vakavista asioista, menneisyydestä jne. Alkoholi oli ystävä ja sen avulla kohelsin ja sekoilin, tuntui kuin olisin ollut voittamaton ja vahva maailmaa vastaan.
Ehkä vasta isän kuolema ja opiskelu muutti ehkä vähän vakavampaan suuntaan, vaikka alkoholin kanssa sekoilut jatkui. Silloin ei ollut murheita mistään. Ne oli seuraavan päivän murheita.. Ja krapulassa ja tulevina viikkoina sen jälkeen vainoharhaisuus ja paniikkihäiriöt kasvoivat. Sekoilut muuttuivat asteen vakavampaan suuntaan ja varsinkin intin jälkeen ja kun lääkekokeilut tulivat kuvaan mukaan, sekoilut tosiaan sai vaarallisemman suunnan. Kerron joskus ehkä lähemmin.
Päätin muutama vuosi sitten, että oli pakko päästä pois näistä piireistä ja ainoa vaihtoehto myös parantumisen kannalta, oli muuttaa kokonaan pois Porista. Mulla kävi hyvä tuuri, että kämppä meni vuoden myynnin jälkeen kaupaksi ja löydettiin aivan upea kämppä Tampereelta, jonka saimme muutaman ongelman kautta omaksi! Ja parantuminen ja rauhoittuminen tosiaan alkoi. Eli olen siinä suhteessa onnekas. Ja oma psykiatrini on jopa sama kuin Porissa. JEE...
Pikkuhiljaa lääkkeet vaikuttivat ja sain oman rytmin rutiinien kautta ja elämä rupesi maistumaan. Itsetunto kohentui ja tajusin, että ei ole minun ongelmani jos joku ei minusta pidä tai ulkonäöstäni tai elämäntavastani.. Jos joku haluaa tuhlata omaa energiaansa muista huolehtimiseen ja ilkkumiseen niin siitä vain. Minä keskityn omaan elämään ja annan muiden elää! Keskitän oman energiani elämäni parantamiseen ja itseni kehittämiseen. Yksi rutiineistani on tänä päivänä se, että nouset ylös, keität kahvit ja laitat itsesi edustuskuntoon; kunnon vaatteet päälle ja naama kuntoon. Ei yöpöksyissä olemista, eikä hiukset sekaisin. Tämä rutiini on auttanut tosi paljon masentuneina päivinä ja itsetunnon kannalta muutenkin. Eli olet valmis uuteen päivään, sen tuomiin haasteisiin ja lähtemään ihmisten ilmoille. Yöpöksyt ovat nukkumista varten ei päivää! Muuten päivä menee piloille ja myös kun tulet töistä, niin en vaihda "koti" vaatteita päälle ja pese naama vaan edustavana iltaan asti, vaikka ei jaksaisi mihinkään mennä. Edes Samia varten, jos ei muuten. Ja tietenkin itseä varten ensin, muutenhan sitä ei jaksa kauaa, jos ei ensin Sinä itse ja sitten muut. Tämän olen huomannut ja opinnut!
Huomasin, kun rupesin itsestäni kuvia ottamaan, että kuvien muokkaaminen, enkä nyt tarkoita piirteitteni hävittämiseen, nenän pienentämiseen, ei, se ei ole mun juttu. Vaan tarkoitan erinlaisten tunnelmien luomiseen valoilla ja väreillä, Ja haluan kuvien tunnelmilla myös luoda tunnelman sen hetkisestä olotilastani.. ja vähän fantasiaa. Nään kuvista nykypäivänä tarinan menneisyydestä, tulevaisuudesta ja mikä tärkeintä nykypäivästä ja mitä olen nyt. Itsensä hyväksyminen on prosessi, jonka otan vastaan hyvillä mielin.
Tänä päivänä Olen vahvempi, joten koita murtaa mut, ole hyvä mutta varoitan; saat tehdä työtä. Miten murtaa murtunutta ,joka on koonut palaset itse pikkuhiljaa ja tehnyt kovemman, kestävämmän panssarin? joten, mun motto:
ELÄ JA ANNA TOISTEN ELÄÄ! Hyvää maanantaita kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti