JATKUU TAMMIKUUSSA!!!!

Nyt on ollut niin paljon kaikkea meneillään, että mun täytyy siirtää blogin tekoa tammikuuhun ja silloin päivityksiä rupeaa tulemaan säännöllisesti, 2-4 krt. viikossa. Tämä on lupaus! Kerron kaiken, mitä on nyt loppuvuodessa tapahtunut ja tauosta ja kaikesta muusta. Tsemppiä ja hyvää joulun odotusta ja Uutta-vuotta kaikille!!!!

HUOMENNA LISÄÄ JA MIKSI TÄMÄ TAUKO!!??

KIITOSPAITA VETERAANEILLE!

Tämä on minulle erittäin tärkeä aihe, koska kunnioitan veteraaneja aivan saatanasti, ne tekivät sen mitä moni ei tehnyt, eikä tänä päivänä halua tehdä! Ja keksitään ihme selityksiä, koska ei haluta armeijaan ja plaa plaa!! Ja niitä en kunnioita ollenkaan, paitsi ellei ole erittäin painava syy!
Hupparin ostin vuosia sitten kiihdytyskisoista ja se maksoi viiskymppiä, mutta koko summa paidoista meni ja menee edelleenkin lyhentämättömänä veteraaneille!! Anoppini omistaa myös! Joten kiitos siitä. Bikers for veterans löytyy myös facebookista, jos siitä haluaa lisää tietoa. Eikä tämä ole mainos, vaan mulle helvetin henkilökohtainen juttu!! Niitä ei ole helppo saada, mutta kun jaksaa tehdä vähän etsiväntyötä, niin kyllä löytyy. En rupea tässä jaarittelemaan enempää, vaan tämä on lyhyellä viestillä selvä!! HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!!!

 

SE ON VARMAA!!!

Isompi päivitys tulee huomenna! Mutta nyt se on varmaa ja meidän hääpäivä on täten 4.11.2016 perjantai!! Hyvää Samhainta tai tunnetuimmin Halloween tai Pyhäinmiesten päivää!! IIk, nyt täytyy kyllä suoraan myöntää, että jännittää, koska en uskalla kokeilla hääpukuani. Viimeksi kun kokeilin, vetskari ei mennyt kiinni, vaikka luulin olevami laihempi, kuin silloin kun ostin sen ja se oli iso! Ja nyt, kun syön niukemmin viikolla ja viikonloppuisin saa mässäillä enemmän, niin pelkään ettei se mene kiinni!!! Kai kokeilen sitten päivää ennen häitä pukua ja huomaan, että hups ja tungen jonkun verhokankaan tohon yläkropan suojaksi!! En edes tiedä meikeistä, hiuksista, kengistä tai muustakaan vielä mitään. 
Me päätettiin siis, että vihkijä tulee illalla meille ja ihan pienellä porukalla juhlitaan seuraavaan aamuun ja sitten kesällä sukulaisten kanssa Kajaanissa ja sitten ensi vuonna, kun tulee vuosi täyteen pidetään isot juhlat, joihin kaverit mahtuu!! 

Täytyy ihan suoraan sanoa, että ei ole ollut minkäänlaista energiaa suunnitella tulevaa päivää sen tarkemmin, ei nyt, vaan mennään niin, mitä päivä ja ilta tuo tullessaan, eli improlla mennään!! Ja se sopii kuin paremmin, meille kummallekin. Juhlia voi pitää elämässä niin paljon kuin haluaa ja tämä päivä on meidän, ei muiden, ryyppäjäisiä voi pitää muulloinkin. Joten, niin, näillä siis mennään!! JEEE!!  

KIRPPARIT JA OMA KOTI OSA 3

Meidän kämpässä kaikki kamat ei todellakaan ole sitä uusinta uutta, vaan suurin osa on kerätty pikku hiljaa kirppiksiltä, yllätys yllätys. Sieltä löytyy sellaisia tavaroita, millä on enemmän tunnearvoa, kuin yhdelläkään kaupasta ostetulla roinalla. Melkein kaikki heitettiin roskalavalle kun muutettiin, koska ne olivat jo aikansa eläneet, mutta pari juttua tietenkin pidettiin , joilla oli tunne arvoa, mutta nekin ovat saaneet uuden ilmeen. Esimerkiksi valkoinen senkki vai mikä onkaan, on äiti ostanut meille silloin joskus, kun muutettiin ensimmäiseen yhteiseen kotiin, meille lahjaksi, joten tietenkin se kulkee mukana. Se on kuitenkin pikkaisen päivitetty; muuten on vielä valkoinen, mutta päältä se on musta, näin se sopii paremmin sisustukseen. Olette sen varmaan kuvista nähneetkin, sen päällä on iso ruusu taulu makuhuoneessa. Sitten pari toodella vanhaa puupöytää ei raaskittu roskiin laittaa ja ne ei sopineet uuteen kotiin, joten ne odottaa varastossa käyttöään. Rakastan kaikkea vanhaa ja antiikkia, joilla on joskus ollut jollekin merkitys ja tarina ja ne ovat sen takia kiehtovia esineitä. Myöskään kunto ei ole mulle se tärkein juttu, vaan se, että sen voi ottaa käyttöön kunnioittaen esineen historiaa. Valitettavasti kotimme on sen verran pieni, että kaikkea ei esille saa, joten varastoa koristellen seuraavaan kertaan! 

Joten ei ole yllätys, että me metsästetään kaikkea vanhaa tai vanhan näköistä meidän kotiimme, varsinkin silloin kun muutettiin, niin siinä meni se yli vuosi, kun pikkuhiljaa löydettiin kirppiksiltä tavaroita. Vieläkin tekisi mieli katsoa jotain sisustus juttuja, mutta kiintiö on niin täynnä, että kohta tämä koti muuttu varastoksi!!  Mutta eiköhän sisutus jutut ole siinä. Nyt olen tyytyväinen. Ja voihan aina järjestystä muutta vanhoillakin esineillä, ei se aina uutta tarvitse! Muutenkin niiden pitää kestää kovaakin käyttöä, koska kaksi ihanaa rasavilliä on meille siunaantunut! ( Kissat )
Kuvia on ollut ennenkin meidän kodista, mutta nyt lähemmin ja ainoastaan kirppis löydöistä ja mihin ne ovat päätyneet!! Jospa joku saisi inspiraation niinkuin minäkin silloin!

Tässä kuvassa kaikki paitsi muutama ylähyllyn kissa ja kirjat sekä tonttu ja lamppu ovat kirppiksiltä. Koristaa keittiön hyllyä!

Tässä punainen verho on kirpulta, mutta se saa koristaa nyt hyllyjen tehosteena

Tässä kissoille haettu käytetyt kerros-sängyn raput

Tämä upea kruunu on haettu Porin kirpulta ja siihen saa kynttilöitä, muistaakseni jonkun tekemä vieläpä. Aivan ihana. Koristaa ruokapöydän yläpuolella. Sekä taustalla toinen punainen verhokangas ripustettu seinälle!

Tässä Kuu ja Aurinko kynttiläkoristeet haettu käytettynä ruokapöydällä olohuoneessa

Tässä kaikki kirpuilta! Itse vaan taulun reunukset laitettu mustalla kontaktilla.

Tässä toinen puolisko.

Tämä seinä vielä keskeneräinen ja "ikkunaluukut" ovat oikeasti hyllyjä! Mutta nuo kynttilän pitkät seinäjalat tosiaan kirpulta. Olohuoneessa

Hattu ja vanha laukku. Laukku on hyvä roina varasto ulko-oven vieressä ja hattu koristaa tällä hetkellä vessan ovessa!

Makkarissa tässä lipaston päällä kaikki paitsi lamppu ovat kirppiksiltä!!

Olohuoneen lipastoa koristaa violetit, mitä onkaan ja taas kerran kynttilän jalat. Tosiaan jos joku ei tajunnut niin tykkään kynttilän jaloista ja kruunuista sisustuksessa.

Tässä hyllyjen päällä ilmaiseksi haettu raapimispuu..









 

ISOT ON MURHEET..

En yleensä tee; mitä muut ensin, niin minä perässä, mutta nyt ajattelin kokeilla kun on muutenkin mun tyyliäni lähellä tämä " cut crease " tyyli ( kirjotinkohan oikein? ) En käyttänyt mitään teippiä enkä muutakaan ohutta sivellintä ( kuva alhaalla ) vaan mutu tuntumalla mentiin. Ajattelin ensin laittaa meikistä kuvaa, miten se onnistui käyttämättä mitään jippos konsteja ja ihan toinen aihekin oli mielessä, mutta sitten tuli mieleen, kun kauneudesta nyt sivutaan, niin perehdytään siihen toiselta kantilta. 

Mua ei ole liiemmin haitannut tämä, mutta mitä enemmän on kiinostunut meikistä tässä myöhemmällä iällä, niin se on ruvennut häiritsemään entistä enemmän. Ikäkin varmaan tekee osansa. Eli mun oikea silmä tai kulma ja luomi on painunut alas. Tiedetään, että toinen puoli on aina erinlainen, mutta tämä on häiritsevää sorttia ja ärsyttävää! Toisen puolen pystyy meikkaamaan aina miten haluan ja vähemmällä ajalla, mutta kun toinen, oikea puoli on kyseessä, se on yhtä helvettiä! Niinkuin tiiätte, että mun perus- ja juhlameikkiin ja kaikkiin meikkiin kuuluu " se viuhka " eye linerillä ja yritän tehdä niistä edes suhtkoht siistin ja samanlaiset, mutta se on ihan mahotonta tehdä edes sinne päin. Joskus on kyllä ihan kiva mennä vähemmällä meikillä ja silloin se olikin helppoa, kun oli ripsien pidennykset ( nyt taukoa ) ja nyt kun käytän ja opettelen käyttämään tekoripsiä, niin pitää vähän laittaa lineriä, ettei rajat näy ja näyttää edes suht siistiltä, niin se on ihan mahottomuus laittaa vaan vähän rajauksia jne. Ja mulla on niin vaaleat ja lyhyet omat ripset, että pakko jotain käyttää, muuten kokonaisuus kärsii..  Mutta miksi ei voi laittaa vaan ihan ohuet viivat tai sitten vain luomiväriä?  No sen takia juuri, että toisessa silmässä se näyttää ihan hirveältä ja suttuiselta ja pienillä rajauksilla silmä menee entistä enemmän kurttuun tai siltä se siis näyttää. Ja jos teen pikku tarkkaa työtä ja välillä kiva kokeilla " siistin " näköisiä värejä ja rajauksia, toisessa silmässä se näyttää hienolta, mutta oikeassa silmässä suttuiselta. Sen takia tyydyn tekemään aina paksut ja korkeat rajaukset ja yleensä vielä tummaa luomiväriä, että näyttäisi kummatkin silmät ja meikki samantyyppiseltä, eikä vaan sutulta. Luomiväri menee myös melkein kulmakarvoihin asti ainakin oikeassa silmässä, ensinnäkin se avaa toista silmää, eikä ero ole niin merkittävä ja toinen, ettei rajuksien kauhea ero näy. 
Joten tämä " cut crease " meikki näyttää silmän erot erittäin hyvin; hienon näköinen meikki ja siisti, mutta en tiedä kehtaako sitä lähteä mihinkään missi kisoihin näin, koska toisessa silmässä se näyttää sutulta. Joten yleensä teen meikit vaan vapaalla kädellä, koska tarkkaa työtä on täten ihan turha yrittää...  Ja tosiaan silloin kun oli pidennykset ( aion todellakin ottaa takaisin kun ehtii ) ei aina tarvinnut laittaa mitään muuta kuin kulmakarvat ojennukseen ja silloin meikkaaminen olikin enemmän harrastus kuin pakko. Nyt taas se on enemmänkin pakko. Halusin kokeilla tekoripsiä ( sen takia pidän taukoa pidennyksistä ) miltä ne näyttää ja onko ne niin helpot kuin väitetään ja okei, tuohan se erinlaisen ulottuvuuden silmiin kyllä. Ja noi KISSin ripset ja liima on kyllä parhautta, eikä tarvitse edes leikellä kun on sopivat. Mutta sitten siitä rupesi tulemaan pakko pullaa, tosiaan kun on olemattomat ripset. Paljon on mutta lyhyet ja kun laittaa ripsiväriä niin kaikki on luomella!! Ja varsinkin oikean puolen luomella vielä enemmän. 

Joo pienet on murheet, mutta välillä näinkin ja ei se tarkoita sitä, ettei siitä olisi mittavaa harmia jokapäiväisessä elämässä ja tunnelman latistaja.  Se vie niin pirusti vaan aikaa ja jos varsinkin olet väsynyt niin näkyy entistä enemmän. Illalla kun pesee meikit pois, niin eroa ei oikeastaan huomaa, joten se on kaikki tai ei mitään toisin sanoen.. Joten alhaalla kuvia ja toi " cut " hommeli on tehty violetilla ja tolla tavallisella siveltimellä vai mikä helevetti sen nimi nyt sitten onkaan! Käytän tota violettia oikeastaan aina! 

Ja on siinä toinenkin kuin pelkästään kosmeettinen haitta, meenaan näytän aina vihaiselta, jopa Samikin kysyy kun hän puhuu ja kuuntelen ja katson päin niin, että vaivaako jokin kun oot ton näköinen.. Just. Eikä ole ainoa, joka luulee, että olen vihainen. Ottaa se kyllä päähän ja jos en vihainen niin väsynyt jne.. Vittu! HUOM; kuvia ei muokattu mitenkään!! Kahdessa kuvassa ainoastaan valoa muutettu, muuten muokaamattomia ja muissa ei edes sitäkään!!
 
Toivottavasti ei ollut hirveän sekava teksti näin maanantaina!! Huomenna lisää!!! 
Hyvää alkanutta viikkoa tai lomaa!!

MÖKKEILYÄ

Jep, eli reuma jutut saa jäädä seuraavaan kertaan, huomiseen tai lauantaihin.  Ei tunnu tähän sopivalta. Eli, mökillä ollaan oltu jo hyvän tovi ja juuri sellainen kuin olla pitää.. ei mitään turhaa prameilua ja täysi kuu. Ainakin siltä se näyttää ja iso möllykkä onkin. Pieni porukka meitä on.. kolme, mutta ei se määrä vaan se laatu..

Kyllähän tästä nauttii, vaikka ulkohuussi sydäntylytyksiä tuokin ( elukat ) mutta järki käteen meiningillä mennään. Onhan se kiva olla välillä jossain muualla kuin kotona aina vaan, mutta olen enemmänkin koti-ihmisiä. En ole kertaakaan edes ulkomaille asti päässyt, eli kotikissaksi voisi kutsua kyllä ja kun mieskin on samantyyppinen niin....

Tuli vaan mieleen että mikähän mahtaa olla teidän sellainen ammatti, mihin olette jollain tapaa halunnut, vaikka siitä olisi glamour kaukana ja ehkä järkikin? En tiedä mistä tämä on lähtöisin, mutta mulla on ollut ihan ala-asteelta lähtien stripparin työ sellainen.. Turha kysyä, fantasiat kullakin ja jos vartalo antaisi myöten , niin kuka tietää... heh....  ja mitä vikaa siinä sitä paitsi on.. joo antaa yhteiskunnan luoda omat normit, mutta ottaa huomioon, että yhteiskunta ollaan me ja me asetetaan rajat, mikä on " sopivaa " ja mikä ei. Enkä ymmärrä miksi ihmisillä on elämisen suhteen vieläkin niin tiukat säännöt, myös toisia varten.... kai se sitten antaa jonkinlaista turvaa en tiedä.. kuvan lisään huomenna kun tabletilla kirjoittelen, mutta hyvää torstaita kaikille.. mä kuittaan!

Tässä ihan helvetin iso kuollut ampiaisen pesä! löyty veneestä!

TOIVUTTU SEURAAVAAN ERÄÄN ASTI..

Noniin, ihanaa päästä taas kirjottamaan! Tosiaan olin parisen viikkoa flunssassa ja haluan kirjoittaa terveenä, että tietää mitä tekee! Paitsi ihmeellisesti viimeviikonloppuna tuli ihmeparantuminen ja taas seuraavalla viikolla kummasti olo huononi... Joo mutta näin se joskus menee. En tiedä onko nyttenkään kaikki höyryt päässä, pääsi loppumaan lääkkeet viime yönä ja huomasin liian myöhään, joten en nukkunut taaskaan silmäystäkään. 
Huomenna pitäisi lähteä siis Poriin päin ja kaverin mökille, kun Samillakin on vielä lomasta viikko pitämättä. Päivitys, mikä piti olla ennen tätä hiljaiseloa, olisi ollut viime viikonlopusta ja miksi se oli mulle tärkeä ja ei stressaava. Joten teen sen nyt!
Mulla on ollut jotenkin aina vaikea tutustua uusiin ihmisiin, vaikka hetkellisesti se ei näytä siltä. Mutta mitä useammin pitäisi nähdä ja tutustua lähemmin jne. ei ole mulle luontaista. Jopa vieläkin vanhoja kavereita voi olla vaikea nähdä, vaikka syy ei ole missään nimessä heidän, musta tulee vaan automaattisesti sulkeutuneempi. Niin se on muistaakseni aina ollut. Eli mitä lähemmin pitäisi olla ja rupatella ja viettää aikaa kahestaan ei oo enään mun juttu. Kyllä mietin useamminkin, että pitäisikö vaan kestää ja nähdä ja rupatella kavereille enemmän, mutta sitten se jää ajatuksen tasolle. Eli muhun on todella vaikea tutustua lähemmin. Enkä aio muuttaa sitä, koska se en ole minä. En vaan tykkää jutella itsestäni kasvokkain, joten mitä jää?? Kuunnella kyllä osaan, mutta pidemmän päälle?
Tässä kahdentoista vuoden aikana olen kuitenkin tutustunut ( tietenkin! ) Samin porukoihin ja jotenkin heistä on sitten tullut ehkä ne läheisemmät ystävät.. Ne ei ainakaan pääse mua pakoon!! Heh.. 
Joten oltiin sovittu viikkoa aikasempaa, että he tulevat siis Porista tänne Tampereelle päin ja viettämään aikaa ja juomaan ja rentoutumaan, ilman suunnitelmia, mistä minä tykkään, ilman suunnitelmia, vaan rentoutumista ja hyvää seuraa ja siitä eteenpäin... kuka tietää. Varsinkin jos musta ja Samin äitistä on kyse.. Sen takia meillä on hauskaa, ollaan samantyyppisiä luonteelta ja vaatemaulta, voidaan lainailla vaatteita ja meikata yhdessä ja jutella henkeviä tai sitten jotain ihan tyhmiä. On meillä ollut ylä- ja alamäet, mutta ne opettaa ihmisestä aika paljon, ei ole tasaisia polkuja, ne on tylsiä!! Joten luvan kanssa viimeviikonlopusta pari kuvaa tänne laitan, joten saa vähän mielikuvaa meistä.. 
Jaa muutenkin en tiedä mitä siitä olisi tullut, jos olisin edes vähänkään flunssaisena alkanu kirjottelemaan, koska en tiedä onko muilla samaa, mutta musta tulee ihan helvetin pahan tuulinen, jos vähänkään flunssaa, mitä ei ole kovinkaan usein. Puhutaan vuosista, yhtä pöpöä lukuun ottamatta. Joten jutut olisi ollut varmaan myös sen tyylisiä, että...... Siinä siis suurin syy. Huomenna taas päivitystä, ajattelin ensin, että en ehkä tästä kirjoita, mutta se on vaikuttanut mun elämään toiseksi suuriten, joka on muovannut mun elämää vähän varovaisemmaksi ja säikähdys oli aikast suuri, joten reuma..

Ja siis nämä kuvat ei oo mitään vakavasti otettavia poseerauksia!! Ainakaan muutamien lasillisten jälkeen!

HEISSAN!

Niinkuin näkyy, paljon ei ole päivitystä tullut. Yritän huomenna jaksaa, mutta älkää ihmetelkö jos ei tule, olen meenaan kipeenä ja pää jomottaa kuin helvetistä!  Joten yritän parannella itteni mahollisimman pian taas kuntoon!!! Toivottavasti teillä on viikko alkanut paremmin!!!!

SUN TYYLI!!

huomisen päivitys tulee nyt. Minkälaista tyyliä SINÄ edustat?! Jos et osaa kuvailla, ei se mitään, mulle saa lähettää myös kuvia! facebookkiin, twitteriin, instaan, tai tänne!! mitä mieltä olette; gootti ja metallikulttuurin/ tyylistä! mistä ne erottaa, pitääkö ne erottaa vai yhdistää!!!?? MIKÄ SINÄ OLET JA MITÄ MIELTÄ???? Ja mitä mieltä olette kategorioimisesta??

 

MINÄ ihan ite jatkuu

Jos multa kysyttäisiin millainen persoona olen, tai mun läheisiltä, tulisi luultavasti hiljainen hetki, niinkuin multakin. Tuntuu että mulla on tasan kaksi persoonaa. Osaan nykyään olla hetkessä ja nauttia siitä, ainakin minuutin verran.. ei mutta siihen pitää opetella. Rakastan hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Olen pohtija sen monella merkityksellä, mietin asioita paljon syvemmin kuin suurin osa. Se on yksi syy myös miksi vatvon pieniä asioita kauan ja ne vaivaavat. Siitäkin olen osittain oppinut irtautumaan, koska se on yksi iso syy miksi ahdistun helposti. Pidän miettimisestä jos niin voi sanoa. Pohdin yleensä asioita kahdelta eri kantilta ja sitten mietin mitä mieltä itse olen asiasta. Oli se oikeestaan mikä vaan. Olen vakava tilanteen vaatiessa. Mutta osaan myös olla lapsenmielinen, kiitos isän geenien ja olen myös huoleeton. Tiedän, että nämä kaksi puolta ei voi kävellä käsi kädessä, sen takia se on jotenkin ihmeellistä. Eli mua ei voi kuvailla vain yhdellä sanalla. Osaan myös vakavan asian sattuessa lohduttaa ja keksiä asioista aina valoisamman puolen. Ei elämä kuitenkaan niin vakavaa voi olla. Ei sitä muuten kestä. Sen tiedän. Joten kai mulla on hyvä tilanne taju. Sitä kai se sitten on. Olen sponttaani, mutta en kuitenkaan. Rakastan nykyään olla ihmisten keskipisteenä ( kiitos lääkkeiden ), sellainen ennen olin, kun sairastuin. Ja olen taas. Taas toisaalta olen hiljainen ja.. okei, tätä voi jatkaa ikuisuuden. Niinkuin kissa ja hiirileikki. Eli tajusitte varmaan idean. 

 

MINÄ ihan ite

Kirjotuksiani selailessa huomasin, etten ole kertonut lähemmin, että kuka minä olen ja millainen olen sairauteni takana. Sitä on sivuttu ja tyyliäni ulkoisesti, mutta että minkälainen olen oikeasti. Ei ole vaan tullut sellaista hetkeä, joka olisi ollut oikea, mutta nyt ajattelin vähän avartaa, että kuka täällä oikeasti kirjoittelee.. 

Voisin oikeastaan jakaa itseni kahteen lohkoon, jos niin voi sanoa. On kupliva ja sosiaalinen minä ja mietteliäs sekä varovainen minä.  Ennen olin oikea poikatyttö, aina urheiluvaatteet päällä ja menossa. Pidin opiskelusta ja olin kova bilettämään. En niinkään baareissa, niinkuin nykyään vaan kaveripiireissä oltiin aina jonkun luona ja krapulaa ei tullut koskaan. Voi niitä aikoja.. Kotona en oikeastaan viihtynyt yhtään ja jos olin niin kirjojen parissa. Intin jälkeen musta tuli paljon tyttömäisempi, jos se on edes oikea sana. Rupesin harjoittelemaan koroilla kävelyä, ihastuin kenkiin ja pikkuhiljaa laukkuihin ja vaatteisiin sekä meikkeihin. Olen aina pitänyt rankemmasta musiikista ja niin mulle ei oikein opiskelu aikoina siunaantunut hirveästi kavereita, en edes ollut sellainen, että oli pakko kuulua johonkin kaveriryhmään vaan tykkäsin olla enemmän omissa oloissani. Ei vaan löytynyt yhteistä sävelmää muiden tyttöjen kanssa. Tunsin aina olevani ulkopuolinen. Mulla on aina ollut enemmänkin poikakavereita, niiden kanssa on vain helpompi olla. 
En ikinä ole tykännyt väreistä vaan tuntenut kotoisammaksi tummat vaatteet, oli ne sitten lökäpöksyt tai farkut. Olin silloin hirveän mukavuudenhaluinen, joten farkut jäi oikeastaan vain biletystä varten. Ei ollut ripsienpidennyksiä tai lakkaa kynsissä. No ei silloin edes ollut ripsienpidennyksiä ainakaan Porissa. 
Lävistyksiä mulla on aina ollut ja ekan tatuoinnin hankein noin parikymppisenä, joka on vieläkin kesken. Mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän meikit ja tyyli tuli vahvemmaksi. Nyt olen 27-vuotias ja olen löytänyt tyylini. Muutama vuosi sitten en käyttänyt mekkoja, vaan mustia housuja ja kireitä paitoja ja maihareita, kunnon metalli tyyppi niin sanotusti. Mutta pikkuhiljaa mun tyyliin tuli hienostunutta goottia ja muuta. Mua on aina kiehtonut mennyt aika ja varsinkin viktoriaaninen tyyli. En silloin vaan osannut käyttää sitä mun tyylissäni. 

Niinkuin sanoin muutama vuosi sitten aloin pukeutua vähän tyttömäisemmin ja ostelin ensimmäisiä hamosia kirppiksiltä ja jonkun aikaa ne seisoi kaapissa, kunnes ihan lähivuosina rupesin kesäisin pitämään gootti tyyppisiä hameita ja silloin tuli myös korut kuvaan.  Kauan siinä meni, mutta nyt voin sanoa, että olen sen ikäinen, että voin olla täysin omaitseni, enkä välitä mitä muut ajattelee. Olen nykyään paaaaljon itsevarmempi kuin nuorempana. Niinhän sen pitäisi varmaan mennäkin. Eikä sillä ole väliä missä iässä itsesi löydät, kunhan vaan löydät! Nykyään en osaa olla ilman vahvoja silmämeikkejä eikä enään lökäpöksyjä. Nykyään rakastan kunnon ripsiä ja näyttäviä meikkejä ja upeita rokki/goottivaatteita! Mikään ei ole kauniinpaa kuin goottityyli ja ne vaatteet, voi vitsi!!! Ja ne kengät!!! WAU!
En ole ikinä ollut sinut ulkonäköni kanssa, enkä vieläkään täysin, mutta olen oppinut pitämään isoista silmistäni, joten niitä myös korostan. Ilman eyelineria en osaa olla, joten vahvat rajaukset ja kissamaiset viivat ovat mun vakiotyyliä, sekä usein eriväriset luomivärit silmissä tai alarajauksina. Siitä mut tunnistaa ja läväreistä. Niitä onkin tullut lisää myöhemmällä iällä, eli ei ollut ainoastaan teinivaiheeseen kuuluvia, sori äiti! Mulla on kulmissa kaksi, nenässä, poskissa, kielessä, huulissa kaksi, korvat täynnä ja toisessa korvassa venytys. Myös tatuointeja löytyy. Ne kuuluu mun tyyliin ja muhun, en osaisi olla ilman niitä enkä haluakkaan. Siinä varmaan suurin syy, miksi en ole enään hoitoalalla.  No mutta valintoja. Juuri tänään yksi mummu meidän talosta tuli juttelemaan mulle mun lävistyksistä ja erilaisuudesta ja kuinka hän arvostaa erilaisuutta.. oooiii...
Mun tatuoinnit on aika fantasia painotteisia; rakastan löhikäärmeitä ja sitä voimaa mitä ne kuvastaa, ja yksi mikä on ehdoton lemppari ja myös uusin on selässä, missä on Hannunvaakuna ja kissa. Se on mulle jonkunlainen suojelustatuointi ja kissa kuvastaa rakkauttani niihin ja miten viekkaita petoja ne on. Se miten niiden luottamus muodostuu pikkuhiljaa ja sitten kun sen on ansainnut, se merkitsee kaikkea. Eikä sitä halua rikkoa koskaan, koska sitä ei takaisin saa. Siinä on jonkunlainen elämänviisaus lyhyesti, minkä mukaan myös elän. Otan siitä vaikka seuraavalla kerralla kuvaa.
huomenna jatkuu..  

 Siinä nyt joitakin esimerkkejä tähän hätään!

MUSTA TULEE ISONA...

Pienenä mulla oli vaikka mitä haaveita.. poliisi, palomies ja teininä tanssija ja se haave kyti kauan. 
Hoitaja musta sitten tuli ja se oli yksi haave saavutettu. Ajattelin, että hoitajan työtä teen sitten eläkeikään asti. seitsemän, kahdeksan vuotta myöhemmin se ei tunnukkaan enään omalta. Halusin myös kauan yrittäjäksi; en vaan sovi kenenkään alaiseksi ainakaan kovin hyvin. Siltä ainakin välillä tuntuu, niinkuin varmaan monella muullakin on päiviä, ettei jaksa katsella ketään tai ottaa käskyjä keneltäkään. Olen aina tykännyt tehdä itsenäisesti töitä, joten silloin kun olin siivoojana vähän aikaa niin se oli kyllä ihanaa; sai tehdä omaan tahtiin, omassa järjestyksessä ja yksin. 

Nykyään mietin vieläkin, että mitä haluan tehdä isona? Haave olisi olla mallina tai niinkuin nyt päällimmäinen haave on kirjoittaa. Niin ja halusin kauan myös lehteen töihin kirjoittelemaan juttuja. Olen myös innostunut kuvaamisesta, mutta eihän mulla ole edes kameraa!! Ehkä kaikkista isoin haave niin sanotusti on ollut psykologi tai vastaava. Se on aina ollut sellainen, mikä on kiinnostanut laajalti. Ehkä sen takia kiinnostavin koulutus ohjelma olikin mielenterveys- ja päihde, mihin sitten päädyinkin. Ihmisen mieli on aina ollut kiehtova ja olenkin opiskellut ja opiskelen vieläkin itsenäisesti kaikkea mieleen liittyvää. Siinä olen ollut aina hyvä, jos nyt pitää jotain keksiä. Jotenkin vain tiedän, miten ihmismieli toimii, jos niin voi nyt sanoa...

Niin... Eikö mun iässä jo kaikki pitäis olla selvää? Olla tekemässä uraa, mennä kohti haaveita, perustaa perhettä, nauttia lomista ja matkustella? Olenko siis jäänyt jälkeen yhteiskunnasta, kun en tiedä mitä haluan, enkä ole unelma- ammatissa, eikä ole lapsia?? Tuntuu välillä, että nyky-yhteiskunnassa täytyy kaikki tehdä kiireellä, että kolmekymppisenä on sitten saavuttanut kaiken?! Koska nykyään kaikilla on kiire ja musta tuntuu, että olen tippunut kyydistä aikaa sitten jo pois.
 Olenko ainoa, jota tulevaisuus välillä ahdistaa ja tämä meno, mitä nykyään porskutellaan etiäpäin, että välillä tekisi mieli vaan huuta SEIS!! Otetaan takapakkia!!!? En pysy mukana!!! Tuskinpa olen ainoa, joka näin välillä tuntee..  on kai maailmassa muitakin, jotka haluaisi pysähtyä ihmettelemään ja kummastelemaan maailman menoa ja luontoa ja mistä kaikesta me jäädään paitsi, jos jatketaan tätä pikavauhtia eteenpäin ja lopulta huomataan, että ollaan vanhoja ja ryppyisiä ja mitä on jäänyt kokematta, että kun vaan olisi pysähdytty välillä katsomaan maailman kauneutta ja oltaisiin oltu parempia ihmisiä toisillemme ja huomioitu ystäviämme paremmin. Tätäkö me halutaan? Silloin mieluummin haluankin jäädä kyydistä pois ja tulla etanavauhtia takaapäin. Miksi me halutaan olla suorituskeskeisiä ja kilpailla toisiamme vastaan, mitä me sillä loppujen lopuksi saavutamme? Onnellisuuttako? Rahaa? Ystäviä? Kunnioitusta? Mikä on loppujen lopuksi SE tärkein juttu. Ollaanko parempia kuin muut, kun ollaan siellä jossain korkealla ja sitten vasta hyväksytään muut ympärillä olevat ihmiset, mitä me haetaan ja mitä kohti me porskutellaan niin nopeaa vauhtia? Loppuako päin ja huomataan, että on liian myöhäistä? Kaukaa katsottuna, me näytetään varmaan muurahaisilta, jotka ei ikinä pysähdy ja vauhti on yhtä kova! Tämänkö me halutaan seuraavan sukupolven oppivan..... 
Niin, mikä SINÄ haluat olla isona? Minä en ainakaan tiedä, ei ole hajuakaan! 

 Ollaanko me kiireisiä omasta tahdosta, vai yhteiskunnan painostuksen alaisia? Ollaanko me itse luotu meidän aikataulut aamusta iltaan mahdollisimman hektisenä, vai nautitaanko me kiireestä? Entä me muut sitten, jotka eivät sovi tähän kategoriaan? Ollaanko me sitten niitä yhteiskunnan hyljittyjä pieniä sieluja, ollaanko me silti tärkeitä? Vai ollaanko me taiteilija sieluja kaikki muut, jotka eivät sovi yhteiskunnan normeihin? Niin mää haluaisin ajatella, pieniä taiteilijan alkuja, jotka nauttivat hetkestä ja tahto olla poikkeavia, pois samasta harmaasta massasta ja kiireestä. Me ollaan niitä itsenäisiä, joista tulee suuria filosofisteja, ainakin omassa luomassa maailmassamme, jossa voi olla jopa pientä fantasian kaikuja toisesta ulottuvuudesta..... Me teemme oman maailman, jossa on kaikki mitä me tarvitsemme.

 

VÄSYNYT, VÄSYNEEMPI, VÄSYNEIN

Mulla olisi ollut tänään vaikka mitä asiaa ja päivitettävää, mutta nyt on ollut niin puhti pois, että hyvä kun ajatukset kulkee. Tänään väkisin sängystä ylös ja jotenkin yrittänyt taistella tämän päivän päätökseen. En muista koska ollut näin saamaton päivä! Eilen oli myös niin saamatonta, että sen takia blogin puolella ollut hiljaista. Onneksi ei ole ollut mitään tärkeetä menoa tänään tai eilenkään. Sais tämän päivän nyt vaan kunnialla loppuun ja kohti huomista. Huomenna lupaan taas ryhdistäytyä ja kirjotella juttuja. Mietein tänään pariakin eri aihetta, mutta huominen minä saa päättää mistä kirjotella. Toivottavasti päänsärkykin laantuu. Toivotaan, että tämä on vain ohimenevää tavallista väsymystä, eikä mitään muuta tai tule kipeeksi. Valmistelin kyllä päivän mittaan jo uusia juttuja ja kuvia ja tekstiä sekä muuta illan blogia varten, mutta näin meni nyt. Onpa ainakin varastossa seuraavia päiviä varten!!

Tästä tuli nyt tämmöinen ei niin piristävä pieni maininta tämän päivän saavutuksista! Mutta en rupea mitään väkisin vääntämään. Tälläistä tämä joskus on, ei sille mitään voi. 

Kohti huomista siis ja lippu korkeammalla eteenpäin! TSAU HUOMISEEN!!!!
 

TUNTEETON OSA 3

Alkoholi oli mulle sosialistumisen tärkein väline. Koska muuten olin neljän seinän sisällä jatkuvasti. Ennen olin kova lukemaan kirjoja, varsinkin fantasia kirjallisuutta. Se oli mulle pakopaikka, missä loin oman toisen maailman. Kun luin, mun pään sisälle tuli värillisiä kuvia lukemisen aikana, joten oli helppo uppoutua niihin. Lääkkeiden myötä lukeminen väheni ja lopulta loppui kokonaan. Vielä tänäkin päivänä olen yrittänyt lukea kirjasarjaa, mikä jäi silloin kesken, mutta en vaan pysty keskittymään lukemiseen enään. 
Tuohon aikaan kun lukeminen jäi ja lääkkeet teki musta eri ihmisen kuin ennen olin rupesin katsomaan kauhuelokuvia. Ennen en pystynyt katsomaan minkäänlaisisa kauhuelokuvia pätkääkään; kiljuin jo melkein alkutekstien aikana. Mutta nyt oli pakko saada itseni tuntemaan edes jotain, joten kokeilin leffoja. Aluksi katsoin pieniä pätkiä Samin ollessa töissä kauhufilmeistä. Huomasin, ettei ne pelottanut mua ollenkaan. Lopulta en katsonut mitään muuta kuin kauhuelokuvia pitkin päivää, siis silloin kun en nukkunut ja miettinyt kaljaa. Katsoin melkein kaikki leffat mitä oli ja ne ei tarjonnut mitään. En tuntenut mitään. Siirryin verisiin ja silpomiselokuviin ja huomasin, että tykkäsin niistä enemmän. Halusin olla se, ketä ihmisiä silpoi. Niistä sain pientä adrenaliinin virtaa. Siirryin entistä sairaampiin silpomisleffoihin mitä oli. Jopa siinä vaiheessa Sami ei pystynyt niitä katsomaan. Tätä jatkui parisen vuotta. 
Jos jotain hyvää tuosta ajasta pitää keksiä, niin se, että nykyään olen kauhea kauhuleffojen fani. Ja kyllä, nykyään kiljun melkein alkutekstien aikana ja se on hyvä juttu!! En ole enään sellainen kuin olin ennen. Mutta rakastan kauhuelokuvia yli kaiken ja muuta en halua katsoakaan... 
Myös tuohon aikaan kotona rupesi olemaan sellainen tunne, ennen kuin masennus pikkuhiljaa laantui, että kun vaan pääsisi lepämään johonkin vähäksi aikaa, eikä tarvitsisi murehtia asioita, eikä mitään. Ja mikä taakka olinkaan kaikille ympäröiville ihmisille. Niillä olisi parempi olla ilman mua.. Niinpä yhden ryyppyreissun päätteksi vedin ranteen auki ja pääsin osastolle lepäämään. Siellä kävin pari kertaa kun ajatukset vei järjen. Onneksi olin silloin lähellä sairaalaa ja ranne paikattiin kuntoon. 

Nyt kun miettii noita aikoja, niin kyllä voin sanoa, että mulla oli onnea matkassa, todellakin. Ja Sami. Ja että hän jaksoi, muuten en enään olisi tässä. Olen muutenkin ollut erittäin herkkä ihminen aina ja joskus tulkinnut ihmisten tuijotukset väärin. Ei ne halua mulle pahaa, ei ne edes tunne mua!

No nyt sen tiedän ja tämä kuullostaa ehkä kliseeltä, mutta en kadu mitään, koska muuten en olisi oppinutkaan mitään, enkä olisi näin vahva ihminen kuin olen nyt. Pikkuhiljaa olen pääsemässä sinne, missä arvostan elämää, luontoa ja.. itseäni. Olen oppinut jopa pitämään itsestäni, jopa kaikkien sekoilujen jälkeen. Ei elämä vieläkään helppoa ole, mutta en vaihtaisi herkkyyttäni, tai sairauttani mistään hinnasta. Olen mikä olen, ei sitä tarvitse sen enempää spekuloida, täytyy vain hyväksyä tosiasiat ja jatkaa elämää... Ja jos jotain huonoa.. luotto ihmisiin on mennyt tai olen entistä varovaisempi ja nykyään muhun on aika vaikea tutustua, mutta ehkä se ei olekkaan niin paha juttu; nykyään osaan valita läheiseni tai ystäväni tarkemmin. Mieluummin yksi hyvä kuin kymmenen paskaa.. Ja vaikka kalja maistuu vieläkin, niin osaan käyttäytyä ja valita seurani paremmin. Niin.. matkaa on vielä niinkuin muillakin..
Ja muutenkin, niin moni tuttu ja kaveri on joko kuollut huumausaineisiin tai tehnyt itsemurhan, etten halua kenenkään olevan osa niitä tilastoja! mutta kaiken kaikkiaan;

 En pelkää elämää, joten antaa tulla!

 Olen vihdoin valmis! 

 

BLOGEJA!!

MULLE SAA MUUTEN EHOTTAA OMIA BLOGEJA TAI MITÄ TE TYKKÄÄTTE LUKEA! TARTTEISIN LISÄÄ LUETTAVAA JA OLEN SURKEA NIITÄ ETSIMÄÄN!!
VOI LAITTAA VAIKKA FACEBOOKIN KAUTTA JULKAISUUN, MIKÄ KOSKEE TÄTÄ! TAI VIESTILLÄ TAI TÄNNE, IHAN MIHIN HALUATTE!!
 https://www.facebook.com/hanna.palviainen



 

TUNTEETON OSA 2

JATKUU....

Lääkkeet muutti mun persoonallisuuteni melkein kokonaan. Tiedätte varmaan tunteen, kun olette vähän juonut ja olette hiprakassa ja tuntuu siltä, kuin estonne vapautuu pikkuhiljaa ja tulee olo, että et ole enään niin ujo ja uskallat tehdä enemmän asioita, mitä et muuten tekisi.. Mulla oli vähän samantapainen oli lääkkeistä, paitsi että musta tuli peloton ja kylmä ihmisiä kohtaan, melkein niinkuin itsekäs ja olin tärkeämpi kuin kukaan muu, mutta ilman alkoholia. Ja alkoholin kanssa.. no musta tuli vaarallisempi. Väkivaltaisempi muita ja myös itseäni kohtaan. Aamuisin ei paljon morkkista enään ollut. 

Esimerkkeinä näistä sekoiluista annan kaksi älytöntä näyttöä. Näistä on aikaa yli kolme vuotta. Kummassakin tapauksessa oli mukana alkoholi. Ja ensimmäisessä olin juonut yli kaksi päivää.. Nämä ovat aika arkoja asioita, varsinkin viimeinen esimerkki.

ESIM. 1; Elettiin kesää ja oli tavallinen viikonloppu juotiin ja lähettiin kapakkaan. Sami tuli jossain välissä kotiin nukkumaan ja mä jatkoin matkaa kaupunkiin jatkoille. Kun jatkot loppu ja olin miettimässä , miten päästä kotiin, niin näin jonkun mulle entuudestaan tuntemattoman jätkän. Se vei mut kotiin. Noh, tuli toinen viikonloppu ja sama kuvio toistui, mutta nyt mulla oli tämän jätkän numero. Menin sen luo jatkoille. Tutustuin toiseen jätkään, joka asui samassa paikassa tämän toisen kanssa. Ainakin näin ymmärsin. Erona tähän toiseen oli, että se käytti kovia huumeita ja piikitti itseään ja sammui aika pian tämän jälkeen. Me päätettiin lähteä pihalle ja hakemaan pilveä ja käytiin parilla kaljalla baarissa. Oli siis yö vaihtunut jo päiväksi. Pilveä ei saatu, mutta kaljalle mentiin pihasta löytyneellä jo varastetulla kevarilla. Kaljottelun jälkeen lähettiin ajelulle ja kävi niin, että pakettiauto lähti seuraamaan meitä ja tajusin, että ne oli mopon omistajat. Käskin kuskia pysähtymään, mutta sen sijaan painoi lisää kaasua. Kaahattiin pienellä tiellä ja paku tuli perässä. Ajettiin ojan kautta kävelytielle ja paku seurasi mukana. Sitten tuli poliisit perään ja pakomatka jatkui ja käskin kuskia pysähtymään ja vihdoin pysähtyi. Sain tietää myöhemmin, että kevari oli tosiaan varastettu. Mulle ei käynyt mitään, mutta tää idiootti vietiin putkaan. Onneksi Sami tuli kaverinsa kanssa mut hakemaan kotiin. Nauruahan ne siinä väänsi, että tälläinen sekoilu tällä kertaa. Mua ei niinkään.

ESIM 2; Oltiin Samin kanssa Keravalla mun siskon luona. Sami ei tullut meidän kanssa lähi baariin vaan jäi siskon luo. Baariin tuli siskon ystävä. Huomasin jo aluksi, että ei tultaisi toimeen. Ei siitä sen enempää. Lähettiin toiseen baariin ja kun valomerkki tuli, niin siskon kaveri halusi jatkoille. Hetken päästä tulin sanomaan, että jatkot järjestetty parin jätkän luona. Siinä vaiheessa alkoi siskon kaveri ilkkumaan, että eikö sulla ollut jätkä kotona. Sanoin että oli, mutta halusit jatkot ja mä järjestin, että mikä ongelma? Mentiin näitten jätkien luo, jotka osottautui mukaviksi raskaan musiikin ystäviksi, sellaisia kuin minä olin, mutta erinlaisia kuin mun sisko ja hänen kaverinsa oli. Tämä kaveri rupesi haukkumaan niitä ja mua ja mun sisko myös. En tajunnut mikä oli ongelma, olinhan järjestänyt jatkot! Jatkot loppui aamulla, kun jätkillä meni hermot mun siskoon ja sen ystävään. Sami tuli hakemaan meijät ja sisko meni etupenkille ja sen kaveri taakse ja tulin hetkeä myöhemmin. Kun tulin niin sain kuulla, että siskon kaveri yritti iskeä mun miestä ja oli haukkunut mut. Hän ei ymmärtänyt, että miksi oli tämmöisen hullun ämmän kanssa jne. Siskon kaveri oli noin nelikymppinen ja vesiraja vilkkui kiitettävästi. Ja kaikki me kolme oltiin tuhannen juovuksissa silloin.
 Mulla pimeni siinä vaiheesä kokonaan ja huomasin, että olin tartunut tätä kaveria päästä ja kurkusta kiinni ja löin sitä auton ikkunaan. Samassa olin siskon kimpussa ja löin ja kuristin. Sami säikähti tottakai ja en ollut ennen käyttäytynyt näin aggressiivisesti. Sisko joutui ottamaan sairaslomaa ruhjeiden takia muutaman päivän. 
Me sovittiin onneksi siskon kanssa aika pian ja hänen kaverinsa pyysi myös anteeksi käytöstään ja minä myös.. Ainakin jonkinverran, olin silloin erittäin pitkävihaista sorttia. 

Nämä tapahtui siis yli kolme vuotta sitten ja kun mulla oli vielä lääkeannosten kanssa hakua ja muuta. Vaikka lääkkeet teki aggressivisen käyttäytymisen tai ainakin pahensi sitä, niin en puolustele silti itseäni millään tavalla, vaan otan täyden vastuun. Onneksi nykyään käytökseni on laantunut ja olen ihan ok. Mutta tässä esimerkkejä siitä, että lääkkeet ja alkoholi eivät ole hyvä yhdistelmä ja varsinkaan silloin, kun kokeilut ovat vielä kesken. Paljon pahemmin olisi voinut käydä näissä esimerkeissä ja muulloinkin. Enkä muutenkaan välittänyt mistään tai edes itsestäni pätkän vertaa. Onneksi nyt kaikki on eri tavalla. Nämä ja kaikki tapahtumat mun elämässä on kasvattanut mua ihan hirveästi ja tiedän, ettei terveyden kanssa ole leikkimistä. Kertomus saa huomenna jatkoa ja luvassa myös rajua tekstiä menneisyydestä. Ja se on myös viimeinen osa. 

TUNTEETON OSA 1

Mulla ei vielä ollut lääkkeitä tähän aikaan, ei mennyt kuitenkaan kauan, kun menin lääkäriin ahdistuksen ja masennuksen takia.
Meidän omakoti taloon tuli putkiremontti keittiöön, jossa ei voitu asua sen aikana ja se kesti parisen kuukautta. Asuttiin ensin Samin porukoilla, Kankaanpäässä Samin mummulassa, kun hän vietti jonkin aikaa Porin toisessa asunnossa ja lopulta loppuaika asuttiin Porissa hänen mummun toisessa asunnossa. Näin Samilla oli lyhyt matka töihin. Olin käynyt jo intin ja olin sijaisena jonkun aikaa palvelukodissa. Joka loppujen lopuksi pahensi ahdistusta niin paljon, että oli pakko mennä lääkäriin, jotta voisin olla työelämässä.  Mutta vielä tällöin kun putkiremontti oli käynnissä olin työtön työnhakija, eikä mennyt enään kauan kun saatiin muuttaa kotiin takaisin ja silloin sain työpaikan sijaisena. 

Ennen lääkkeitä, loppuaika oli yhtä helvettiä, olo meni niin pahaksi, että en voinut käydä esimerkiksi tupakalla; oli se sitten meidän oma piha tai kerrostalon piha remontin aikana, ja sain kauheita paniikkikohtauksia. Juuri ja juuri sain röökin sytytettyä, mun kädet ja sydän hakkasi niin paljon, meikkaamisesta puhumattakaan. Kaupassa käynti ei tullut kysymykseenkään. Juuri ennenkuin sain sijaisuuden ja muutettiin takaisin kotiin, Sami sanoi, kun hän lähti aamulla töihin ja tuli iltapäivällä takaisin, että olin sängyssä samassa asennossa kuin aamulla, ennenkuin hän lähti. Näin jatkui parisen viikkoa tai kuukauden, en muista enään ja sain kammettua itseni ylös kaljan voimalla. Elin vain viikonloppusin, jolloin alkoholia meni törkeät määrät ja sekoilut tuli mukaan entistä enemmän. Krapulassa oli kauhea morkkis, joka jatkui melkein koko ensi viikon. Tulin vainoharhaiseksi, luulin jokaikisen ihmisen tahtovan mulle pahaa ja puhuvan musta paskaa. Kunnes tuli taas viikonloppu ja kaikki alkoi alusta. 

Sijaisuutta kesti muutaman kuukauden ja sain jotenkin voimaa mennä töihin, vaikka oli hirveä olo; kauhea paniikki ja vainoharhaisuus, sekä masennusta. Unohtelin asioita, unohdin kuinka pukea ja pestä, jakaa lääkkeitä ja puhua työkavereille. Joten pikkuhiljaa sulkeudun kokonaan. Olo meni niin pahaksi, että kesken työpäivän piti käydä oksentamassa ja tärinät oli ihan kauheita. 
Sitten tuli aika, jolloin tajusin, että jos haluan pysyä työelämässä ja elää, niin oli pakko päästä lääkäriin. Varasin ajan yksityiseltä yleislääkäriltä ja hän epäili mulla olevan ahdistusta ja vakavaa masennusta. Hän määräsi jotain masennuslääkettä ja sydämen tykytyksiin sykkeen tasaavaa lääkettä, mutta unilääkettä hän ei suostunut määräämään, koska pelkäsi, että otan yliannostukset, niinkuin olisin varmaan tehnytkin. 
 Seuraavat pari viikkoa meni sumussa töissä ja kotona. En muista siitä ajasta mitään. Menin uudestaan lääkäriin ja sanoin, että nämä ei sovi mulle. Sain jotain toista lääkettä. Sillon mulla loppu sijaisuus ja kotona en tehnyt muuta kuin nukuin. Uus työpaikka ei tullut kysymykseenkään. 

Sitten varasin ajan psykiatrille ja silloin ajettiin taas seuraava lääke alas ja kokeiltiin jotain muuta. En muista kuinka monta lääkettä siihen aikaan kokeilin. Pari vuotta mun elämästä meni kuin sumussa ja silloin myös lihoin paljon. Lääkkeiden annostuksen kanssa meni aikaa, ennenkuin löydettiin sopiva annostus ja pikkuhiljaa aina lääkitystä nostettiin. Kuvaan tuli mukaan aggressiivista käyttäytymistä ja sain kauheita raivokohtauksia selvinpäin ja kännissä.
 Aikaa meni yli vuosi, kunnes käytökseni laantui siedettäväksi, mutta sekoilut jatkui, enkä aina muistanut mitä tein ja mitä päähänpistoksia sain. Lääkkeiden annostusta nostettiin taas ja epäiltiin kaksisuuntaista. Ennenkuin vaihdoin psykiatrille ja sain mieltätasaavaa lääkettä, jotta rauhoittuisin illalla ja saisin nukuttua, niin ennen sitä en kirjaimellisesti nukkunut pariin kuukauteen ja aina päivällä sain nukuttua muutaman tunnin. Joten unirytmi heitti häränpyllyä. Tämä oli myös syy, miksi vaihdoin lääkäriä ammattilaiseen. Ja se oli paras päätös ikinä, vaikka aluksi siltä ei tuntunut.

 Kaksi vuotta siinä meni, ennen kuin pikkuhiljaa lääkkeet rupesivat tehoamaan ja löydettiin sopivat lääkemäärät. Nykyäänkin niitä on nostettu vielä tuosta, mitä oli silloin. Aggressiivisuutta kesti parisen vuotta ja ylikin ja se oli myös yksi sivuvaikutus, välillä niitä tulee vieläkin, mutta pystyn niitä hillitsemään paremmin. Myös teininä mulla oli aggerssiivisuutta, joten lääke pahensi sitä, mutta pikkuhiljaa ne rupesi tasaantumaan, vaikka ei kokonaan pois olekkaan. 

Lääkkeet kyllä vaikutti ja ahdistus rupesi tasaantumaan ja sain taas nukuttua ja muutenkin mieli tasaantui tai muuttui kokonaan. En enään tuntenut mitään, olin kuin zombi, kaiku itsestäni mikä olin joskus ollut. En tuntenut mitään Samia kohtaan, en perhettäni en muita ihmisiä kohtaan. Ainoat mistä välitin olivat kissani. Niiden läsnäolo ja kehräys ja silittely rauhotti mieltäni. Muuten olin kylmä ja tunteeton... JATKUU HUOMENNA 

 

MYSTEERI ÄÄNI, KUMMITUSKO?

Tämä tapahtui kun asuttiin vielä Porissa omakotitalossa ja oli talvi. Tästä on jo aikaa muutama vuosi, en muista tarkalleen koska. 
Sami oli iltavuorossa ja tulisi kotiin ennen puoltayötä. Oli ilta ja olin tupakalla ulkorappusilla. Muuten olisi ollut pilkkopimeää, vain lumi ja pieni ulkovalo toi pientä valoa pihalle. Vetelin tupakkaa ihan rauhassa ja en muista ajatelleeni mitään ihmeellistä. Tupakka jäi kuitenkin kesken aika nopeaa.. Meidän pihan erotti naapurin pihasta aika iso aita ja pieni pätkä aitaa oli rappusten oikealla puolella, joka yhtyi varasto rakennukseen. Väliin jäi parimetriä pihaa. Aita oli sen verran korkea, että siitä olisi saanut kavuta jonkin aikaa ylös. Naapurin kämpässä ei ollut varsinaisia asukkaita, koska vanha mies asui kerrostalossa jonkin matkan päässä ja hän kävi vain lämmittämässä kämppää. Kämppä oli tullut heille luultavasti perintönä. 
Kuten sanoin, istuin rappusilla ja rööki jäi polttamatta. Kuulin tosi nopeita ja tosi raskaita askelia oikealta puoleltani, missä aita oli. Rappusilta aitaan matka oli ehkä parisen, kolme metriä. Askeleet kuulosti siltä, kuin joku kookas mies olisi juoksut nopeasti lumessa mua kohti. Säikähdin niin pahasti, että ampasin suoraan sisälle ja vessaan. Vessan ja ulko-oven erotti väliovi muista huoneistosta, eli vessa oli eteisessä. Laitoin vessan oven lukkoon, mutta en laittanut valoja päälle ja katkaisija oli muutenkin ulkopuolella. Luulin, että joku oli tullut ryöstämään meijät tai vastaavaa..  Tajusin, että olin jättänyt ulko-oven lukitsematta ja kännykkä oli jäänyt olohuoneeseen. Jonkin ajan kuluttua kun ei kuulunut mitään tulin vessasta pois ja sain ulko-oven lukkoon, kävin hiljaa hakemassa kännykän ja menin takaisin pimeään vessaan. Yritin muistaakseni soittaa Samille, mutta hän ei vastannut. En muista tarkalleen mitä kello oli, olisikohan ollut kymmenen tai vähän yli.. Olin ollut vessassa parikymmentä minuuttia muistaakseni ja pikkuhiljaa avasin vessan oven ja katsoin eteisen ikkunasta ulos. Ikkuna oli kyllä etupihalle, mutta ei rappusten suuntaan, eikä siitä nähnyt sinne, missä erottava aita oli, rappusten oikealle puolelle. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten kävin hakemassa kättä pidempää takan vierestä ja menin pihalle. Kaikki näytti samalta ja lunta oli tosiaan maassa paljon. Katsoin sinne, mistä ääni oli tullut, eli rappusten oikealle puolelle, missä aita oli. Mun sydän kirjaimellisesti jätti lyönnit välistä, koska olin satavarma mitä kuulin, mutta lumessa ei näkynyt mitään, se oli ihan sileä, niinkuin ennen tätä koko tapahtunutta. Ei mitään jälkiä, ei edes elukan jälkiä. 
Ajattelin vähän aikaa, että olen tulossa hulluksi ja että kuulin väärin. Mutta tiedän mitä kuulin ja mikään mitä mietein, mistä ääni olisi voinut tulla ei käynyt järkeen. Ja silloin ei satanut lunta. 
Kun Sami tuli töistä kotiin, kerroin mitä tapahtui ja käytiin katsomassa naapurin puolella, mutta jälkiä ei ollut, edes eläimen, lumi oli tasaista silläkin puolella aitaa.
 Kävin muutaman päivän kaikki vaihtoehdot läpi ja loppujenlopuksi sanoin Samille, että en keksi mitään muuta, että olisiko se voinut olla meidän isä, mikä teki tämän..? Isä oli siis kuollut parisen vuotta sitten, en muista tosiaan koska tämä tapahtui, niin en osaa sanoa tarkkoja aikoja. Mutta hänen kuolemn jälkeen me muutettiin omilleen ja tähän taloon.

Muistan vieläkin äänen niin hyvin, että kun ajattelen sitä, niin karvat nousee pystyyn ja tämä tarina on tosi, en ole maustanut tarinaa mitenkään, en muuttanut tapahtumia, enkä liioittele. Eihän tässä olisi muuten järkeä tätä edes kirjoittaa. Ääni kuulosti siltä, kuin jollain olisi ollut raskaat kengät jalassa ja ihan kuin olisi juossut niin lujaa kuin pääsi. HYI helvetti kun sitä ajatteleekin!! 

Nyt jälkeenpäin kun ajattelee, niin olisinpa jäänyt rappusille, olisinko silloin saanut tietää mistä se tuli tai mikä ääni se oli? Muistan vain, että silloin oli muuten hiljaista. Mutta refleksit otti vallan ja otin jalat alle. Joten mysteeriski ääni jää...