Niinkuin edellisissä julkaisuissa kerroin, että muutin takaisin isän luo ja kävin koulut loppuun Porissa. Mulla oli lähihoitaja opiskelut jo viimeisessä vuodessa ja juuri aloittanut kesän jälkeen koulun. Olin tällöin noin 18- vuotias ja asuin tosiaan isäni kanssa. Ja seurustelua, tulevan aviomieheni kanssa oli melkein 4- vuotta takana.
Tuli syksy ja työharjoittelu edessä, mielenterveys- ja päihdepuolella. Siihen oli vielä kuitenkin muutama viikko aikaa..
Tulin yhtenä tavallisena, oliko se syyskuuta, päivänä koulusta kotiin ja ihmettelin missä isä oli. Yleensä hän oli kotona, mutta ei tällä kertaa. Ei lappua, ei minkäänlaista viestiä. Sitten muistin, että hänellä oli lääkärille aika. Tavalliseen tarkastukseen, koska hänellä oli sydän- ja verisuonitauti ja korkealla verenpaineet. Hän oli noin 60-vuotias. Muistin kuitenkin, että lääkärin piti olla aamulla. Noh kai muistin väärin, kunnes jostain ihme numerosta soitettiin kotiin. Isä oli otettu sairaalaan sisään samantien ja hänet vietäisiin samana päivänä Turun sairaalaan, jossa tehtäisiin sydämeen ohitusleikkaus. Eli isän tila oli pahempi kuin tiesinkään. Sairaanhoitaja, joka oli puhelimessa rauhoitteli ja sanoi, että kaikki menisi hyvin. Nyt kun muistelen tuoto puhelua, mielestäni ei saisi sanoa, että kaikki menee hyvin ja ei mitään hätää, jos kaikki on muuta kuin hyvin. Hetken kuljettua ympäri taloa, soitin muille perheen jäsenille. Siskoni asui tuolloin vielä Helsingin suunalla. Olin shokissa, niinkuin olen vielä tänäkin päivänä, koska olin aina ollut isän tyttö.
En tiennyt mitä tehdä ja sillä hetkellä mieleeni muistui parin päivän takainen juttu, mitä isä sanoi mulle. Hän ei koskaan valittanut mitään, eikä puhunut sairauksistaan pihaustakaan, perus suomalainen mies, vai mitä? Istuin parvekkeella röökillä ja hän tuli sanomaan mulle, että häntä on niinkuin närästänyt nyt muutamia päiviä kunnolla ja outoa kipua nyt noin kuukauden verran. Olin ollut hänestä huolissani jo pari vuotta ja tämän viimeisen vuoden aikana näin, että hänen kunto romahti kunnolla. Juuri ja juuri pystyi käymään kaupassa ja lenkit jäi vähemmälle. Eikä hän syönyt kunnolla ja valvoi yöt ja oli masentunut. Olin käskenyt häntä menemään kunnolla lääkäriin tutkiuttamaan itsensä jo muutamia kertoja ja huoli oli aina suuri, mutta samalla ärsytti, koska hänen olisi pitänyt pitää itsestänsä huolta, koska hänellä oli perhe.
Mutta, nyt se tapahtui ja toisaalta olin helpottunut, että lääkäri näki tarkasstuksessa, että hänellä ei ollut kaikki hyvin ja näin olen taakka mun harteiltani putosi kerta heitolla ja etten ollut patistanut häntä turhaan.
Kun hänet oli kuljetettu Turun sairaalaan ja ennen leikkausta isä soitti mulle ja hän kuulosti siltä, että hän olisi saanut jotain rauhoitettavaa lääkettä tai hän oli itkenyt ja peloissaan. Ikinä en ollut sellaista ääntä kuullut. Yritin olla itkemättä ja kuulostinkin varmaan tylyltä, koska vastasin lyhyesti, etten sortuisi. En saanut kuulostaa siltä, että olisin ollut huolissani. Puhelu oli lyhyt. Sanoin lopuksi vaan, että soita kun sut on leikattu. Ne oli viimeiset sanat. Muistin heti puhelun jälkeen, että olin tiuskinut isälle edellisenä päivänä ja sen jälkeen ei puhuttu, paitsi nyt.. Syytin itseäni, koska mun olisi pitänyt huomata alkavan sydänkohtauksen merkit ja oireet. Vaikka koulussa ei opetettu, että sydänkohtauksen oireisiin kuuluisi närästävää tunnetta ja kipua. Vain, että vasen käsi kipuilee jne.
Sami tuli töistä ja tuli meille. Tuli ilta ja pyörein sängyssä ja olikohan kello puolta yötä, kun siskot soitti ja kysyi tulisinko mukaan Turun sairaalaan heidän kanssaan. Sanoin, että mulla on koulua aamulla, etten pysty ja että menkää te vaan... Se taisi olla virhe. Tajusin sen saman tien. Me lähdettiin siltä seisomalta Samin porukoille, koska kotona en voinut olla sekuntiakaan pidempää. En saanut unta ja noin kello viiden maissa aamuyöllä puhelin soi ja sami vastasi koska en voinut. Äiti soitti ja sami meni pois huoneesta jossa olin ja puhui hänen porukoiden kanssa mun äidille. Kuulin, kun Sami itki ja tajusin, mitä oli tapahtunut. Pieni hetki..... Tämä on tosiaan ensimmäinen kerta, kun käsittelen asian itselleni ääneen tai kenellekkään muulle.
Olin shokissa ja menin kouluun. En ollut nukkunut yhtään ja en tajunnut mitään. Koulusta passitettiin heti kotiin ja viikon parin lomalla. Halusin tekemistä, ettei olisi tarvinnut miettiä mitään ja jotain keksein kyllä, en muista mitä. Mua kadutti, etten ollut nähnyt isää ja että riideltiin ja että aiheutin pahaa mieltä ja Mun olisi pitänyt Tajuta, että tilanne oli noin paha. Syytin itseäni kaikesta ja vielä tänäkin päivänä ajattelen niin. Mutta mikä eniten satuttaa on se, että ketään ei ollut siellä isän kanssa, että hän oli yksin ja peloissaan, eikä nähnyt perhettään tai yhtään tuttavaa, ennen kuin meni leikkaukseen. Se oli varmaan pelottavaa.. Eikä sanonut puhelimessa mitään, että nyt on tosi juttu, eikä välttämättä selviä, vaikka varmaan aavisteli näin. Eikä voinut sanoa mitään huolista, jos ei heräisikään, yleensäkkään voinut puhua, vaan pitää kaiken sisällään yksin..
Isälle oli tehty kolmen suonen ohitusleikkaus päivystyksellisesti, eli hätäleikkaus. Hänellä oli sepelvaltimon päärungossa ahtauma. Hän oli anestesiainduktion yhteydessä aspiroinut ja leikkauksen jälkeen ilmaantunut hyvin vaikea hapettumisongelma. Hänet oli tämän takia kytkettu koneeseen. Se ei enään auttanut ja keuhko oli mennyt kasaan. Hän kuoli 23.92008 kello 04.39
Siskot olivat juuri onneksi kerennyt sairaalaan ennen tätä.
Sairaanhoitaja oli ollut tyly ja ihmetellyt, ettei oltu huomattu minkälaisia kipuja isällä oli ollut, koska siellä huomattiin, että isällä oli ollut muutakin; hänellä oli ollut mm.sappirakossa neljä sappikiveä, valtimokovettumia muuallakin kehossa. Syytin tästä itseäni. Olin soitellut siskoilleni kuitenkin tämän viimeisen vuoden aikana, että kaikki ei ollut hyvin ja olin ollut huolesta sekaisin, mutta mitään ei voitu tehdä isän puolesta.
Tätä kannan mukanani joka ikinen päivä ja minuuttiakaan ei mene, ettenkö ajattele tätä. Alkoholi astui mukaan silloin ja nyt viime vuosina vielä isommin. En itkenyt enkä näyttänyt, että olisin ollut surullinen. Olin normaalisti. Palasin kouluun ja uppouduin tekemiseen ja alkoholiin. Sitten pari vuotta ennen armeijaan menoa, se oli muhinut mun päässä jonkun aikaa ja miten me puhuttiin siitä isän kanssa, että jos joskus kävisin intin. Hän innostui asiasta aika tavalla. Ajattelin, että sitten kun aika olisi oikea menisin ja isä olisi ylpeä. Se olisi mun ja iskän oma juttu. Vuonna 2012 päätin mennä ja ihan hyvin siinä kävi. Suru kävi silloin aika kovaksi, koska tajusin, että se oli meidän yhteinen juttu, mistä olisi musta ylpeä, mutta ei näkisikään mua siellä. Intin jälkeen sairastuin sitten tosissani, mutta siitä lisää.....
Nyt tänä päivänä tajuan, että asia olisi pitänyt käsitellä paremmin ja sen takia kirjoitan tämän tarinan. Lataan tähän hänestä kuvan ja tämä on ensimmäinen kerta, kun katson hänen kuvaansa kahdeksan vuoden jälkee. Ja kaikki, mitä olen kertonut on tosi. En oo vaan yksinkertasesti pystynyt katsomaan kuvaa, koska kaikki olisi silloin niin totta. Isä haudattiin Pohjois-Karjalaan sukuhautaan. En ole pystynyt käymään hänen haudallaan ja hautajaisissa olin kuin zombi.. Syyllisyys oli liikaa.
Ei kannata hautoa asioita sisällään, koska se vain pahentaa, sen takia käytän mm.masennuslääkkeitä ja muita lääkkeitä ( myös kaksisuuntaseen tietty ), että saan nukuttua. Ilman lääkkeitä valvoisin ainakin kk. putkeen.
Elämä rupee hymyileen pikkuhiljaa ja keskityn yhteen päivään kerrallaan ja teen mitä haluan ja olen itsevarmempi ja vahvempi ihminen. Nyt isällä ei ole kipuja ja ei tarvitse olla huolesta suunniltaan.
Ps.huomenna puhun kirpparista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti