Kirjotuksiani selailessa huomasin, etten ole kertonut lähemmin, että kuka minä olen ja millainen olen sairauteni takana. Sitä on sivuttu ja tyyliäni ulkoisesti, mutta että minkälainen olen oikeasti. Ei ole vaan tullut sellaista hetkeä, joka olisi ollut oikea, mutta nyt ajattelin vähän avartaa, että kuka täällä oikeasti kirjoittelee..
Voisin oikeastaan jakaa itseni kahteen lohkoon, jos niin voi sanoa. On kupliva ja sosiaalinen minä ja mietteliäs sekä varovainen minä. Ennen olin oikea poikatyttö, aina urheiluvaatteet päällä ja menossa. Pidin opiskelusta ja olin kova bilettämään. En niinkään baareissa, niinkuin nykyään vaan kaveripiireissä oltiin aina jonkun luona ja krapulaa ei tullut koskaan. Voi niitä aikoja.. Kotona en oikeastaan viihtynyt yhtään ja jos olin niin kirjojen parissa. Intin jälkeen musta tuli paljon tyttömäisempi, jos se on edes oikea sana. Rupesin harjoittelemaan koroilla kävelyä, ihastuin kenkiin ja pikkuhiljaa laukkuihin ja vaatteisiin sekä meikkeihin. Olen aina pitänyt rankemmasta musiikista ja niin mulle ei oikein opiskelu aikoina siunaantunut hirveästi kavereita, en edes ollut sellainen, että oli pakko kuulua johonkin kaveriryhmään vaan tykkäsin olla enemmän omissa oloissani. Ei vaan löytynyt yhteistä sävelmää muiden tyttöjen kanssa. Tunsin aina olevani ulkopuolinen. Mulla on aina ollut enemmänkin poikakavereita, niiden kanssa on vain helpompi olla.
En ikinä ole tykännyt väreistä vaan tuntenut kotoisammaksi tummat vaatteet, oli ne sitten lökäpöksyt tai farkut. Olin silloin hirveän mukavuudenhaluinen, joten farkut jäi oikeastaan vain biletystä varten. Ei ollut ripsienpidennyksiä tai lakkaa kynsissä. No ei silloin edes ollut ripsienpidennyksiä ainakaan Porissa.
Lävistyksiä mulla on aina ollut ja ekan tatuoinnin hankein noin parikymppisenä, joka on vieläkin kesken. Mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän meikit ja tyyli tuli vahvemmaksi. Nyt olen 27-vuotias ja olen löytänyt tyylini. Muutama vuosi sitten en käyttänyt mekkoja, vaan mustia housuja ja kireitä paitoja ja maihareita, kunnon metalli tyyppi niin sanotusti. Mutta pikkuhiljaa mun tyyliin tuli hienostunutta goottia ja muuta. Mua on aina kiehtonut mennyt aika ja varsinkin viktoriaaninen tyyli. En silloin vaan osannut käyttää sitä mun tyylissäni.
Niinkuin sanoin muutama vuosi sitten aloin pukeutua vähän tyttömäisemmin ja ostelin ensimmäisiä hamosia kirppiksiltä ja jonkun aikaa ne seisoi kaapissa, kunnes ihan lähivuosina rupesin kesäisin pitämään gootti tyyppisiä hameita ja silloin tuli myös korut kuvaan. Kauan siinä meni, mutta nyt voin sanoa, että olen sen ikäinen, että voin olla täysin omaitseni, enkä välitä mitä muut ajattelee. Olen nykyään paaaaljon itsevarmempi kuin nuorempana. Niinhän sen pitäisi varmaan mennäkin. Eikä sillä ole väliä missä iässä itsesi löydät, kunhan vaan löydät! Nykyään en osaa olla ilman vahvoja silmämeikkejä eikä enään lökäpöksyjä. Nykyään rakastan kunnon ripsiä ja näyttäviä meikkejä ja upeita rokki/goottivaatteita! Mikään ei ole kauniinpaa kuin goottityyli ja ne vaatteet, voi vitsi!!! Ja ne kengät!!! WAU!
En ole ikinä ollut sinut ulkonäköni kanssa, enkä vieläkään täysin, mutta olen oppinut pitämään isoista silmistäni, joten niitä myös korostan. Ilman eyelineria en osaa olla, joten vahvat rajaukset ja kissamaiset viivat ovat mun vakiotyyliä, sekä usein eriväriset luomivärit silmissä tai alarajauksina. Siitä mut tunnistaa ja läväreistä. Niitä onkin tullut lisää myöhemmällä iällä, eli ei ollut ainoastaan teinivaiheeseen kuuluvia, sori äiti! Mulla on kulmissa kaksi, nenässä, poskissa, kielessä, huulissa kaksi, korvat täynnä ja toisessa korvassa venytys. Myös tatuointeja löytyy. Ne kuuluu mun tyyliin ja muhun, en osaisi olla ilman niitä enkä haluakkaan. Siinä varmaan suurin syy, miksi en ole enään hoitoalalla. No mutta valintoja. Juuri tänään yksi mummu meidän talosta tuli juttelemaan mulle mun lävistyksistä ja erilaisuudesta ja kuinka hän arvostaa erilaisuutta.. oooiii...
Mun tatuoinnit on aika fantasia painotteisia; rakastan löhikäärmeitä ja sitä voimaa mitä ne kuvastaa, ja yksi mikä on ehdoton lemppari ja myös uusin on selässä, missä on Hannunvaakuna ja kissa. Se on mulle jonkunlainen suojelustatuointi ja kissa kuvastaa rakkauttani niihin ja miten viekkaita petoja ne on. Se miten niiden luottamus muodostuu pikkuhiljaa ja sitten kun sen on ansainnut, se merkitsee kaikkea. Eikä sitä halua rikkoa koskaan, koska sitä ei takaisin saa. Siinä on jonkunlainen elämänviisaus lyhyesti, minkä mukaan myös elän. Otan siitä vaikka seuraavalla kerralla kuvaa.
huomenna jatkuu..
Siinä nyt joitakin esimerkkejä tähän hätään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti