Alkoholi oli mulle sosialistumisen tärkein väline. Koska muuten olin neljän seinän sisällä jatkuvasti. Ennen olin kova lukemaan kirjoja, varsinkin fantasia kirjallisuutta. Se oli mulle pakopaikka, missä loin oman toisen maailman. Kun luin, mun pään sisälle tuli värillisiä kuvia lukemisen aikana, joten oli helppo uppoutua niihin. Lääkkeiden myötä lukeminen väheni ja lopulta loppui kokonaan. Vielä tänäkin päivänä olen yrittänyt lukea kirjasarjaa, mikä jäi silloin kesken, mutta en vaan pysty keskittymään lukemiseen enään.
Tuohon aikaan kun lukeminen jäi ja lääkkeet teki musta eri ihmisen kuin ennen olin rupesin katsomaan kauhuelokuvia. Ennen en pystynyt katsomaan minkäänlaisisa kauhuelokuvia pätkääkään; kiljuin jo melkein alkutekstien aikana. Mutta nyt oli pakko saada itseni tuntemaan edes jotain, joten kokeilin leffoja. Aluksi katsoin pieniä pätkiä Samin ollessa töissä kauhufilmeistä. Huomasin, ettei ne pelottanut mua ollenkaan. Lopulta en katsonut mitään muuta kuin kauhuelokuvia pitkin päivää, siis silloin kun en nukkunut ja miettinyt kaljaa. Katsoin melkein kaikki leffat mitä oli ja ne ei tarjonnut mitään. En tuntenut mitään. Siirryin verisiin ja silpomiselokuviin ja huomasin, että tykkäsin niistä enemmän. Halusin olla se, ketä ihmisiä silpoi. Niistä sain pientä adrenaliinin virtaa. Siirryin entistä sairaampiin silpomisleffoihin mitä oli. Jopa siinä vaiheessa Sami ei pystynyt niitä katsomaan. Tätä jatkui parisen vuotta.
Jos jotain hyvää tuosta ajasta pitää keksiä, niin se, että nykyään olen kauhea kauhuleffojen fani. Ja kyllä, nykyään kiljun melkein alkutekstien aikana ja se on hyvä juttu!! En ole enään sellainen kuin olin ennen. Mutta rakastan kauhuelokuvia yli kaiken ja muuta en halua katsoakaan...
Myös tuohon aikaan kotona rupesi olemaan sellainen tunne, ennen kuin masennus pikkuhiljaa laantui, että kun vaan pääsisi lepämään johonkin vähäksi aikaa, eikä tarvitsisi murehtia asioita, eikä mitään. Ja mikä taakka olinkaan kaikille ympäröiville ihmisille. Niillä olisi parempi olla ilman mua.. Niinpä yhden ryyppyreissun päätteksi vedin ranteen auki ja pääsin osastolle lepäämään. Siellä kävin pari kertaa kun ajatukset vei järjen. Onneksi olin silloin lähellä sairaalaa ja ranne paikattiin kuntoon.
Nyt kun miettii noita aikoja, niin kyllä voin sanoa, että mulla oli onnea matkassa, todellakin. Ja Sami. Ja että hän jaksoi, muuten en enään olisi tässä. Olen muutenkin ollut erittäin herkkä ihminen aina ja joskus tulkinnut ihmisten tuijotukset väärin. Ei ne halua mulle pahaa, ei ne edes tunne mua!
No nyt sen tiedän ja tämä kuullostaa ehkä kliseeltä, mutta en kadu mitään, koska muuten en olisi oppinutkaan mitään, enkä olisi näin vahva ihminen kuin olen nyt. Pikkuhiljaa olen pääsemässä sinne, missä arvostan elämää, luontoa ja.. itseäni. Olen oppinut jopa pitämään itsestäni, jopa kaikkien sekoilujen jälkeen. Ei elämä vieläkään helppoa ole, mutta en vaihtaisi herkkyyttäni, tai sairauttani mistään hinnasta. Olen mikä olen, ei sitä tarvitse sen enempää spekuloida, täytyy vain hyväksyä tosiasiat ja jatkaa elämää... Ja jos jotain huonoa.. luotto ihmisiin on mennyt tai olen entistä varovaisempi ja nykyään muhun on aika vaikea tutustua, mutta ehkä se ei olekkaan niin paha juttu; nykyään osaan valita läheiseni tai ystäväni tarkemmin. Mieluummin yksi hyvä kuin kymmenen paskaa.. Ja vaikka kalja maistuu vieläkin, niin osaan käyttäytyä ja valita seurani paremmin. Niin.. matkaa on vielä niinkuin muillakin..
Ja muutenkin, niin moni tuttu ja kaveri on joko kuollut huumausaineisiin tai tehnyt itsemurhan, etten halua kenenkään olevan osa niitä tilastoja! mutta kaiken kaikkiaan;
En pelkää elämää, joten antaa tulla!
Olen vihdoin valmis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti