Jos multa kysyttäisiin millainen persoona olen, tai mun läheisiltä, tulisi luultavasti hiljainen hetki, niinkuin multakin. Tuntuu että mulla on tasan kaksi persoonaa. Osaan nykyään olla hetkessä ja nauttia siitä, ainakin minuutin verran.. ei mutta siihen pitää opetella. Rakastan hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Olen pohtija sen monella merkityksellä, mietin asioita paljon syvemmin kuin suurin osa. Se on yksi syy myös miksi vatvon pieniä asioita kauan ja ne vaivaavat. Siitäkin olen osittain oppinut irtautumaan, koska se on yksi iso syy miksi ahdistun helposti. Pidän miettimisestä jos niin voi sanoa. Pohdin yleensä asioita kahdelta eri kantilta ja sitten mietin mitä mieltä itse olen asiasta. Oli se oikeestaan mikä vaan. Olen vakava tilanteen vaatiessa. Mutta osaan myös olla lapsenmielinen, kiitos isän geenien ja olen myös huoleeton. Tiedän, että nämä kaksi puolta ei voi kävellä käsi kädessä, sen takia se on jotenkin ihmeellistä. Eli mua ei voi kuvailla vain yhdellä sanalla. Osaan myös vakavan asian sattuessa lohduttaa ja keksiä asioista aina valoisamman puolen. Ei elämä kuitenkaan niin vakavaa voi olla. Ei sitä muuten kestä. Sen tiedän. Joten kai mulla on hyvä tilanne taju. Sitä kai se sitten on. Olen sponttaani, mutta en kuitenkaan. Rakastan nykyään olla ihmisten keskipisteenä ( kiitos lääkkeiden ), sellainen ennen olin, kun sairastuin. Ja olen taas. Taas toisaalta olen hiljainen ja.. okei, tätä voi jatkaa ikuisuuden. Niinkuin kissa ja hiirileikki. Eli tajusitte varmaan idean.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti